Ulkopuolisuuden tunne töissä

Taidan tietää mistä puhut.

Tajusin kaksi työpaikkaa sitten, että mulla kestää jotakuinkin kuusi kuukautta päästä mukaan porukkaan. 

Sitä ennen mua karsastetaan, ei juuri katsota päin, hyvä jos tervehditään. Mutta puolen vuoden kieppeillä ihmiset alkaa tykätä musta. Mitä hittoa??

Olen aika introvertti, en puhu paljon. Näytän ns. tyylikkäältä, jotkut on sanoneet että pelottavalta. Tuntuu oudolta, koska olen luonteeltani ystävällinen, avulias ja ajattelen muista lähtökohtaisesti hyvää. 

Tuo puoli vuotta on kuitenkin joku ihmeellinen raja, koska sen jälkeen musta tykätään. Muutos on ihan selvä. Tuntuu kuin sinä aikana muut tajuaisivat, että en olekaan niin pahan miltä näytän.

Mutta ne ekat kuukaudet saa mut epäilemään itseäni, vaikka mulla on aika hyvä itsetunto.

Ihminen kai kaipaa sitä porukkaan kuulumisen tunnetta niin paljon, että ilman sitä tuntuu todella pahalta. En voi sanoa muuta kuin että olet, ap, varmaan ihan täysin normaali ihminen.... auttaako tämä yhtään?

Entä jos sä vaan alkaisit puhua ihmisille ikään kuin he olisi sun parhaita kavereita?

Kiitos, auttoi kyllä lukea, että en ole ainoa näin kokeva. Tuo oli hyvin kirjoitettu. Itsekin kaipaan porukkaan kuulumisen tunnetta. Haluaisin kuulua omaan ryhmään ja kokea olevani tasavertainen osa sitä. Olen myös introvertti, mutta viihdyn ihmisten seurassa. En tykkää työskennellä yksin. Olen vähän ujo.

Minullakin kestää ainakin puoli vuotta päästä kunnolla sisään ryhmään. Sitten joutuukin jo vaihtamaan seuraavaan työpaikkaan.

Idea puhumisesta kuin parhaalle kaverille on hyvä. No kahden kesken mun onkin helpompi jutella, mutta isommassa porukassa jään hiljaiseksi.

Muistan eräässä työpaikassa kävelleeni kollegojen takana rappusissa, ja he jutteli ja nauroi keskenään. Olin ollut siellä ehkä kuukauden. 

Mulla on ihana mies, kilttejä sukulaisia, tulen taloudellisesti ihan hyvin toimeen eikä mitään suurempaa ongelmaa ole. Mulla on yliopistotutkinto, ystäviä ja visio elämästä, terveyttä ja onnea.

Silti, kun heillä oli kivaa keskenään, niin kuin toisensa tuntevilla ystävillä on, ja mä tulin yksin siellä perässä, eikä kukaan tuntenut mua, eikä halunnut jutella mun kanssa, mietin että mitä mussa on vikana. Vaikka järjellä tiesin, että ei mitään. Tuntui niiiin kurjalta.

Ulkopuolisuus haisee. Ymmärrän todella että ap kärsii tilanteestaan. Mutta se ei tarkoita että hänessä olisi mitään vikaa.

Minäkin tunnen olevani työyhteisön reunalla, mutta se on oma valintani ja sinun kertomuksesi ap ja toistenkin siitä, miten tahtoisi kuulua nopeammin tai ylipäätään ryhmään on kyllä sykähdyttävä. Pitää miettiä omaa asennoitumistaan siellä vapaaehtoisella ulkokehällä, että onko sekään nyt sitten niin hyvä asia. Oma työyhteisöni on tiivis ja hyvä, mutta on sielläkin ongelmansa. Kun olen tietoisesti sivussa en joudu mukaan ristiriitoihin, mutta toisaalta olen tosiaan vähän pihalla. Tuo neuvo, että suhtautuu toisiin kuin he jo olisivat hyviä kavereita on hyvä ja viisas, kiitos sille joka sen sanoi. <3

Olen ollut monta vuotta samassa työpaikassa ja en vieläkään koe olevani "sisällä". Olen huomannut, että jotkut taas sulautuvat joukkoon kuin kameleontit - jo muutamassa päivässä. En ehkä ole riittävän kiinnostunut muista, yleensä ihmiset tykkäävät ihmisistä jotka ovat kiinnostuneita heistä - tekevät tuttavuutta, kyselevät henkilökohtaisuuksia. Nykyään muhun suhtaudutaan vähän lämpimämmin, mutta siihenkin on selvä syy, jota en täällä kuitenkaan tunnistamismahdollisuuden vuoksi kerro.

Minulla sama, vaikka olen ollut lähinnä vakituisissa työsuhteissa, joissa on kyllä ollut aikaa tutustua.

Ongelma varmaankin on siinä, että olen hyvin passiivinen mitä tulee kontaktin ottamiseen muihin ihmisiin. Juttelen muiden kanssa jos he tekevät aloitteen, mutta itse olen huono lähestymään ihmisiä. Eli haluaisin olla osa porukkaa, mutta ajatus siitä, että pitäisi itse aktiivisesti hakea kontaktia, on hirveän uuvuttava. Tunnen itseni sekä fyysisesti että henkisesti väsyneeksi jokaisen tällaisen yrityksen jälkeen, siksi en jaksa usein edes kokeilla.

Ymmärrän kyllä muitakin, etteivät he jaksa vetää minua jatkuvasti perässään, vaan mieluummin jättävät minut rauhaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut monta vuotta samassa työpaikassa ja en vieläkään koe olevani "sisällä". Olen huomannut, että jotkut taas sulautuvat joukkoon kuin kameleontit - jo muutamassa päivässä. En ehkä ole riittävän kiinnostunut muista, yleensä ihmiset tykkäävät ihmisistä jotka ovat kiinnostuneita heistä - tekevät tuttavuutta, kyselevät henkilökohtaisuuksia. Nykyään muhun suhtaudutaan vähän lämpimämmin, mutta siihenkin on selvä syy, jota en täällä kuitenkaan tunnistamismahdollisuuden vuoksi kerro.

Minulla on myös tuo, etten ole kovin syvällisesti kiinnostunut muista enkä halua jakaa asioita itsestäni. Tämä ei mitenkään ole työyteisön ja sen ihmisten vika, eikä oikeastaan vika minussakaan, mutta sen takia olen siellä ulkokehällä. 

Tuo puoli vuotta saattaa olla joku maaginen raja. Olen ollut useampaan kertaan samassa työpaikassa sijaisena, aina kuitenkin yhtä ulkopuolisena, ikäänkuin läpinäkyvänä. Kahvihuoneessa minua ei kuunnella, vaan yleensä joku alkaa puhua päälle muista asioista. Muutenkin ihmiset puhuvat seurassa, omissa porukoissaan hyvinkin henkilökohtaisista asioista, joihin ei tietenkään ulkopuolisena ole mitään sanottavaa. Tämäkin työpaikka on periaatteessa sellainen, jossa kaiken järjen mukaan kuvittelisi ihmisten kohtelun olevan hyvinkin empaattista, mutta toisin kuitenkin on asia.

Eipä kai se ole ihmekään että tuntee olonsa ulkopuoliseksi kun työsuhteet on pätkää pätkän perään. Täytyy olla melko supersosiaalinen, että ui porukassa kuin porukassa itsensä sisään hetkessä. Useimmiten kun työyhteisöissä on valmiina ne tietynlaiset kuppikunnat, enkä tarkoita edes mitenkään negatiivisena tätä, vaan tosiasiana. JOS työporukasta joku ottaa sinut poikkeuksellisen mutkattomasti ja mitenkään numeroa tekemättä mukaan juttuihin ja syömään ym. niin sitten voi olla toivoa nopeammastakin sopeutumisesta. Sellaiset ihmiset ovat helmiä. :)

On siinä sekin, että kun tulet uutena työpaikkaan, kaikki muut siellä osaa ne hommat jo paremmin. Vaikka olisit paremmin koulutettu ja kokeneempi alalla, et kuitenkaan juuri siinä työpaikassa osaa kaikkia pikku yksityiskohtia.

Eli olet riippuvainen muiden tietotaidosta.

He, sata vuotta siellä työskennelleet, tietää miten tämä ja tuo nippeli asennetaan.

Sinä kyllä osaat ammattisi, mutta et sitä, miten sitä juuri tässä nimenomaisessa paikassa sovelletaan.

Joten olet vähän alakynnessä, jopa niihin nähden, joiden koulutus/kokemus on vähäisempi kuin sinun.

Ja tästä seuraa, että tunnet itsesi hitusen vähemmän päteväksi. Ja olet pikkaisen epävarma. Joten  et ota paikkaasi asiantuntevana alan asiantuntijana, vaan kyyristelet, ihan vähän.

Ja muut huomaa sen, ja pitää sinua noviisina, vaikka et ole. Ja tämä heittää sinut ulkokehälle, jonne et pätevyytesi perusteella kuulu.

Vierailija kirjoitti:

On siinä sekin, että kun tulet uutena työpaikkaan, kaikki muut siellä osaa ne hommat jo paremmin. Vaikka olisit paremmin koulutettu ja kokeneempi alalla, et kuitenkaan juuri siinä työpaikassa osaa kaikkia pikku yksityiskohtia.

Eli olet riippuvainen muiden tietotaidosta.

He, sata vuotta siellä työskennelleet, tietää miten tämä ja tuo nippeli asennetaan.

Sinä kyllä osaat ammattisi, mutta et sitä, miten sitä juuri tässä nimenomaisessa paikassa sovelletaan.

Joten olet vähän alakynnessä, jopa niihin nähden, joiden koulutus/kokemus on vähäisempi kuin sinun.

Ja tästä seuraa, että tunnet itsesi hitusen vähemmän päteväksi. Ja olet pikkaisen epävarma. Joten  et ota paikkaasi asiantuntevana alan asiantuntijana, vaan kyyristelet, ihan vähän.

Ja muut huomaa sen, ja pitää sinua noviisina, vaikka et ole. Ja tämä heittää sinut ulkokehälle, jonne et pätevyytesi perusteella kuulu.

Tämäkin, joo... ja ylipäätään itsellä alkaa vapautua energiaa ottaa enemmän ja varmemmin kontaktia muihin vasta kun homma alkaa olla paremmin hanskassa. Siinä vaan menee aikaa. Sitten kun duuni alkaa olla hallussa, alkaa työtoveruuksiakin syntymään. Jos tekee pätkäduunia, joutuu aina aloittamaan alusta.

Nää on ikuisuusongelmia. Aina on erilaisia ihmisiä, eikä kaikista tule koskaan helposti sopeutuvia. Itse olen tiedostanut, että omasta käytöksestä se on paljon kiinni. Olen introvertti ja eniten viihdyn yksin ja välttelen vieraita ihmisiä. Jos kuitenkin päätän osallistua ja yrittää päästä mukaan keskusteluun, niin usein ihmiset ottavat sen ihan hyvin vastaan. Perusluonne vaan on sellainen, ettei aina jaksa ponnistella ja väkisin osallistua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On siinä sekin, että kun tulet uutena työpaikkaan, kaikki muut siellä osaa ne hommat jo paremmin. Vaikka olisit paremmin koulutettu ja kokeneempi alalla, et kuitenkaan juuri siinä työpaikassa osaa kaikkia pikku yksityiskohtia.

Eli olet riippuvainen muiden tietotaidosta.

He, sata vuotta siellä työskennelleet, tietää miten tämä ja tuo nippeli asennetaan.

Sinä kyllä osaat ammattisi, mutta et sitä, miten sitä juuri tässä nimenomaisessa paikassa sovelletaan.

Joten olet vähän alakynnessä, jopa niihin nähden, joiden koulutus/kokemus on vähäisempi kuin sinun.

Ja tästä seuraa, että tunnet itsesi hitusen vähemmän päteväksi. Ja olet pikkaisen epävarma. Joten  et ota paikkaasi asiantuntevana alan asiantuntijana, vaan kyyristelet, ihan vähän.

Ja muut huomaa sen, ja pitää sinua noviisina, vaikka et ole. Ja tämä heittää sinut ulkokehälle, jonne et pätevyytesi perusteella kuulu.

Tämäkin, joo... ja ylipäätään itsellä alkaa vapautua energiaa ottaa enemmän ja varmemmin kontaktia muihin vasta kun homma alkaa olla paremmin hanskassa. Siinä vaan menee aikaa. Sitten kun duuni alkaa olla hallussa, alkaa työtoveruuksiakin syntymään. Jos tekee pätkäduunia, joutuu aina aloittamaan alusta.

👆

Eli nyt kaikella mammojen asiantuntemuksella:

Miten toimia, jotta saavuttaa vanhojen partojen hyväksynnän uudessa työpaikassa?

Parhaat vinkit peliin NYTE.

Ponnistelua se tosiaan vaatii, mutta minäkin pakotan itseni alussa olemaan edes hiukan sosiaalinen, kunnes alkaa sujua luonnostaan. On paljon siitä työyhteisöstäkin kiinni miten mihinkin sopeutuu. Joihinkin ei vaan "ikinä" ja taas joissakin alkaa sujua yllättävänkin nopeasti.  Helppoa ei ole koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos sä vaan alkaisit puhua ihmisille ikään kuin he olisi sun parhaita kavereita?

Niinjoo. jaat kaikki intiimit seksiasennot ja viimeisimmät kuulumiset hiivatulehduksestasi. 

Vierailija kirjoitti:

Entä jos sä vaan alkaisit puhua ihmisille ikään kuin he olisi sun parhaita kavereita?

Entä jos ei kiinnosta vieraat ihmiset? Ei kiinnosta keskustella ennen kuin tuntee paremmin/hyvin.

Näin vakituisen työntekijän vinkkelistä homma on yhtä kimurantti; sijaisia tulee ja menee meillä, osa pidemmän, osa lyhyemmän pätkän - > ei vain jaksa alkaa tutustumaan joakiseen syvällisemmin. Tottakai olen ystävällinen ja huomaavainen ja autan tarvittaessa, mutta ei vaan aina jaksa enempää.