Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Painotetaanko nykyäänkin vanhempien sanaa nepsy-tutkimuksissa?
09.01.2020 |
Itse jäin diagnosoimatta assiksi v. 2003, ja syynä oli se vanhempien haastattelu ja lomake. Eihän vanhemmat näe koskaan mitään erikoista lapsissaan, varsinkin jos ovat työelämässä. Lääkäreiltä olisi tullut diagnoosi heittämällä, ja mun luokanvalvojan täyttämä lomake paljasti myös mun vaikeudet kouluelämässä. Kouluhan minulla meni muuten hyvin mutta olin kiusattu, välttelin katsekontaktia opettajiin ja olin pikkuvanha. Tästä seurasi se että minä ja perheeni jäivät ilman asianmukaista apua ja tukea. Kuvioon tulivat minulla mielialalääkkeet 10 vuodeksi, masennus, paniikkihäiriö ja itsetuhoisuus. Nyt aikuisiällä työn saanti on ollut vaikeaa ja olen tehnyt vain lyhyitä pätkiä vaikka olen maisterikoulutettu työllistävälle alalle.
16 vuotta myöhemmin diagnoosi vihdoin tuli, kun vanhemmat eivät olleet häsyämässä siinä. Olen hel_vetin katkera. En syytä porukoitani tästä vaan tätä systeemiä, jossa ainakin ennen vanhaan vanhemmat olivat kaiken yläpuolella. Minäkin olin -03 jo kuitenkin 14-vuotias.
Kommentit (24)
Asianmukainen apu ja tuki? Mitä ne olivat silloin? Mitkä ovat resurssit nytkään varsinkin kun rahaa on vähemmän ja diagnoosien määrä räjähtänyt.
Hyvin monella on lapsuuden traumoja ja ongelmia,jotka heijastuvat aikuiselämään. Aikuinen tekee korjaavia toimenpiteitä itse, ottaa vastuun elämästään itse, tarvittaessa paremmin kuin omat vanhempansa aikanaan. Syyllistäminen ja vastuunsiirto saati katkeruus eivät auta ollenkaan, mutta ovat helpoimpia keinoja suhtautua oman elämän vastoinkäymisiin.
Olet saanut ilmeisesti ymmärrystä nyt, ehkä tukea kun. Kaikilla ei ole niin onnellisesti. Minä esim. olen itse aistiyliherkkä monilukkoinen yms ja kaikilla lapsillani on isoja haasteita, mutta koska olen eksän puolelta mustamaalattu viranomaistahoille ja tarkan seurannan alla virheettömyysvaatimuksineen, en uskalla hakea mitään apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat monesti valehtelevat noissa, koska pelkäävät että diagnoosista on lapselle haittaa ja se leimaa, pelätään myös että lapsi joutuu laitokseen ja vanhemmat joutuvat kuseen ym. Todellakin vanhempien sanaan uskotaan liikaa vielä tänäkin päivänä. Yleensä vanhemmat eivät ymmärrä mikä on lapselle hyväksi.
Sori, just toisin päin. Vanhemmat tuntevat lapsen parhaiten ja he ovat ainoita joilla lakiin perustuva velvollisuus huolehtia lapsesta.
Vierailija kirjoitti:
Asianmukainen apu ja tuki? Mitä ne olivat silloin? Mitkä ovat resurssit nytkään varsinkin kun rahaa on vähemmän ja diagnoosien määrä räjähtänyt.
Hyvin monella on lapsuuden traumoja ja ongelmia,jotka heijastuvat aikuiselämään. Aikuinen tekee korjaavia toimenpiteitä itse, ottaa vastuun elämästään itse, tarvittaessa paremmin kuin omat vanhempansa aikanaan. Syyllistäminen ja vastuunsiirto saati katkeruus eivät auta ollenkaan, mutta ovat helpoimpia keinoja suhtautua oman elämän vastoinkäymisiin.
Olet saanut ilmeisesti ymmärrystä nyt, ehkä tukea kun. Kaikilla ei ole niin onnellisesti. Minä esim. olen itse aistiyliherkkä monilukkoinen yms ja kaikilla lapsillani on isoja haasteita, mutta koska olen eksän puolelta mustamaalattu viranomaistahoille ja tarkan seurannan alla virheettömyysvaatimuksineen, en uskalla hakea mitään apua.
Omalla kohdallani lastensuojelun tukitoimet. Lisäksi terapiaa minulle ja vanhemmille. -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat monesti valehtelevat noissa, koska pelkäävät että diagnoosista on lapselle haittaa ja se leimaa, pelätään myös että lapsi joutuu laitokseen ja vanhemmat joutuvat kuseen ym. Todellakin vanhempien sanaan uskotaan liikaa vielä tänäkin päivänä. Yleensä vanhemmat eivät ymmärrä mikä on lapselle hyväksi.
Sori, just toisin päin. Vanhemmat tuntevat lapsen parhaiten ja he ovat ainoita joilla lakiin perustuva velvollisuus huolehtia lapsesta.
Kyllä kuule vanhemmat valehtelevat näissä ja "hurmaavat" lääkärit, sossut ym.
Tapaus Vilja Eerika on yksi hyvä esimerkki.
Minulla on päinvastaisia kokemuksia. Minua vanhempana ei oikeasti kuultu yhtään ennen kuin kerroin olevani itsekin opettaja. Koulun ope ei yksinkertaisesti vaan osannut hommiaan ja koko luokka oireili. Mutta asiahan tulkittiin aluksi niin, että ainahan ne vanhemmat lastaan puolustavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asianmukainen apu ja tuki? Mitä ne olivat silloin? Mitkä ovat resurssit nytkään varsinkin kun rahaa on vähemmän ja diagnoosien määrä räjähtänyt.
Hyvin monella on lapsuuden traumoja ja ongelmia,jotka heijastuvat aikuiselämään. Aikuinen tekee korjaavia toimenpiteitä itse, ottaa vastuun elämästään itse, tarvittaessa paremmin kuin omat vanhempansa aikanaan. Syyllistäminen ja vastuunsiirto saati katkeruus eivät auta ollenkaan, mutta ovat helpoimpia keinoja suhtautua oman elämän vastoinkäymisiin.
Olet saanut ilmeisesti ymmärrystä nyt, ehkä tukea kun. Kaikilla ei ole niin onnellisesti. Minä esim. olen itse aistiyliherkkä monilukkoinen yms ja kaikilla lapsillani on isoja haasteita, mutta koska olen eksän puolelta mustamaalattu viranomaistahoille ja tarkan seurannan alla virheettömyysvaatimuksineen, en uskalla hakea mitään apua.
Omalla kohdallani lastensuojelun tukitoimet. Lisäksi terapiaa minulle ja vanhemmille. -ap
Mikä oli osaaminen silloin näissä? Paljonko terapiaa oli? Käypä hoito suositus?
Näissä on kokemusasiantuntijuus tärkeässä roolissa. Sitä oli vähän tuolloin. Nyt tehdään paljon enemmän tutkimusta, mutta edelleen on paljon ristiriitaista näkemystä.
Lastensuojelun tukitoimet. Ei se ole taikasana. Heillä on tuolloin ja nykyään aivan liian paljon ammattitaidottomuutta. Liian usein tuloksena on vanhemmuuden kyseenalaistaminen ja lapsen/nuoren ja koko perheen tilanteen heikkeneminen. Valitettavasti.
Meillä vanhemmat eivät suostuneet viemään tutkimuksiin vaikka koulun ja terveydenhuollon puolelta suositeltiin. Läpäisin koulun rimaa hipoen ja jäin vaille toisen asteen oppilaitosta, koska numerot eivät riittäneet kouluihin joihin olisin halunnut opiskelemaan. Parikymmentä vuotta pätkätöitä ja sairaslomia, nyt päädyin julkisenpuolen kautta tutkimuksiin. Tutkimukset kesken, mutta lääkäri sanoi että saattavat venyä hiukan, koska vanhemmilta tai keltään lapsuudestani ei ole mahdollista saada haastattelua. Vanhempani ovat kuolleet ja asuimme kaukana muista sukulaisista joita on muutenkin vähän. Voi olla että jää diagnoosi saamatta, koska olen oppinut vaistomaisesti piilottamaan "oireeni". Kaikki on nyt kiinni siitä, että uskooko lääkäri vastauksiini haastatteluissa. Minä olen katkera vanhemmilleni siitä, että opettivat minut "normaaliksi", eivätkä suostuneet hakemaan apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat monesti valehtelevat noissa, koska pelkäävät että diagnoosista on lapselle haittaa ja se leimaa, pelätään myös että lapsi joutuu laitokseen ja vanhemmat joutuvat kuseen ym. Todellakin vanhempien sanaan uskotaan liikaa vielä tänäkin päivänä. Yleensä vanhemmat eivät ymmärrä mikä on lapselle hyväksi.
Sori, just toisin päin. Vanhemmat tuntevat lapsen parhaiten ja he ovat ainoita joilla lakiin perustuva velvollisuus huolehtia lapsesta.
Kyllä kuule vanhemmat valehtelevat näissä ja "hurmaavat" lääkärit, sossut ym.
Tapaus Vilja Eerika on yksi hyvä esimerkki.
Suurin osa vanhemmista on hyviä. Ei kannata yleistää omien ongelmien vuoksi.
Kuinka moni 14v ei koe itseään erilaisena, toisista poikkeavana saadessaan jonkun diagnoosin, ottaa motivoituneena vastaan terapiaa ja työskentelee määrätietoisesti?
Ja jos tällaista tehokasta terapiaa on niin miksi niin moni kamppailee jaksamisen kanssa diagnosoituine nepsylapsineen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Assiksi diagnosoiminen tai ei ei oikeasti muuta elämää niin paljon. Haluat nyt ripustaa kaikki omat epäonnistumisesi siihen sen sijaan että ottaisit vastuun omasta elämästäsi.
0/5
Vierailija kirjoitti:
Meillä vanhemmat eivät suostuneet viemään tutkimuksiin vaikka koulun ja terveydenhuollon puolelta suositeltiin. Läpäisin koulun rimaa hipoen ja jäin vaille toisen asteen oppilaitosta, koska numerot eivät riittäneet kouluihin joihin olisin halunnut opiskelemaan. Parikymmentä vuotta pätkätöitä ja sairaslomia, nyt päädyin julkisenpuolen kautta tutkimuksiin. Tutkimukset kesken, mutta lääkäri sanoi että saattavat venyä hiukan, koska vanhemmilta tai keltään lapsuudestani ei ole mahdollista saada haastattelua. Vanhempani ovat kuolleet ja asuimme kaukana muista sukulaisista joita on muutenkin vähän. Voi olla että jää diagnoosi saamatta, koska olen oppinut vaistomaisesti piilottamaan "oireeni". Kaikki on nyt kiinni siitä, että uskooko lääkäri vastauksiini haastatteluissa. Minä olen katkera vanhemmilleni siitä, että opettivat minut "normaaliksi", eivätkä suostuneet hakemaan apua.
Mitä diagnoosi olisi auttanut aikana jona kunnollista apua ei ole ollut? Oireyhtymät joissa diagnoosin tekeminen ei ole suoraviivaista ovat sekä vaikeita diagnosoida, vaihtelevat asuinpaikkakunnan ja -maan mukaan ja ovat hyvin vaikeita hoitaa.
Pääasia on tukitoimissakin se että jotenkin pärjäisi yhteiskunnassa. Siinä mielessä tuo opettaminen normaaliksi ei liene hirveä rikos vanhemmiltasi. Mitä auttaa olla vihainen tai katkera?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani ovat suoraan sanoneet, että heidän elämänsä parani kun muutin pois kotoa. Olin jo vauvana hyvin haasteellinen. Kun sitten teinivuosinani jäimme ilman apua ja pakkokeinoja, niin he uupuivat lisää ja varmasti rakkaus minuunkin väheni. Tunnustivat suoraan, että eivät jaksaneet enää taistella vaikka näkivät että tilanteeni vaan huononee. Menettivät uskonsa yhteiskuntaan, sillä mekin kuitenkin ramppasimme sairaalassa vuoden ilman mitään konkreettista apua. Lisäksi he hukuttivat kaiken turhautumisen työhön.
Yksityiseltä puolelta minä hain itse lääkkeet 16-vuotiaana, ei siinä ollut porukoita mukana. He eivät vain jaksaneet ja syyllistän siitä itseäni yhä.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat suoraan sanoneet, että heidän elämänsä parani kun muutin pois kotoa. Olin jo vauvana hyvin haasteellinen. Kun sitten teinivuosinani jäimme ilman apua ja pakkokeinoja, niin he uupuivat lisää ja varmasti rakkaus minuunkin väheni. Tunnustivat suoraan, että eivät jaksaneet enää taistella vaikka näkivät että tilanteeni vaan huononee. Menettivät uskonsa yhteiskuntaan, sillä mekin kuitenkin ramppasimme sairaalassa vuoden ilman mitään konkreettista apua. Lisäksi he hukuttivat kaiken turhautumisen työhön.
Yksityiseltä puolelta minä hain itse lääkkeet 16-vuotiaana, ei siinä ollut porukoita mukana. He eivät vain jaksaneet ja syyllistän siitä itseäni yhä.
-ap
Siis mitä? Aloitus on siitä, että vanhemmat vaikuttivat liikaa etkä saanut diagnoosia. Nyt kuitenkin kirjoitat, että he tuskastuivat tilanteeseen, kun ette saaneet apua.
Ongelmana assius ja haastavuus elämässä vauvasta asti ja yhteiskunnan syy. Jaa-a. Olisikohan joku osannut auttaa ajoissa oikein diagnoosein ja keinoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat suoraan sanoneet, että heidän elämänsä parani kun muutin pois kotoa. Olin jo vauvana hyvin haasteellinen. Kun sitten teinivuosinani jäimme ilman apua ja pakkokeinoja, niin he uupuivat lisää ja varmasti rakkaus minuunkin väheni. Tunnustivat suoraan, että eivät jaksaneet enää taistella vaikka näkivät että tilanteeni vaan huononee. Menettivät uskonsa yhteiskuntaan, sillä mekin kuitenkin ramppasimme sairaalassa vuoden ilman mitään konkreettista apua. Lisäksi he hukuttivat kaiken turhautumisen työhön.
Yksityiseltä puolelta minä hain itse lääkkeet 16-vuotiaana, ei siinä ollut porukoita mukana. He eivät vain jaksaneet ja syyllistän siitä itseäni yhä.
-ap
En tiedä kamalampaa kohtaloa kuin olla nepsy-lapsen vanhempi. Sääliksi käy niin sinua kuin vanhempiasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat suoraan sanoneet, että heidän elämänsä parani kun muutin pois kotoa. Olin jo vauvana hyvin haasteellinen. Kun sitten teinivuosinani jäimme ilman apua ja pakkokeinoja, niin he uupuivat lisää ja varmasti rakkaus minuunkin väheni. Tunnustivat suoraan, että eivät jaksaneet enää taistella vaikka näkivät että tilanteeni vaan huononee. Menettivät uskonsa yhteiskuntaan, sillä mekin kuitenkin ramppasimme sairaalassa vuoden ilman mitään konkreettista apua. Lisäksi he hukuttivat kaiken turhautumisen työhön.
Yksityiseltä puolelta minä hain itse lääkkeet 16-vuotiaana, ei siinä ollut porukoita mukana. He eivät vain jaksaneet ja syyllistän siitä itseäni yhä.
-ap
Siis mitä? Aloitus on siitä, että vanhemmat vaikuttivat liikaa etkä saanut diagnoosia. Nyt kuitenkin kirjoitat, että he tuskastuivat tilanteeseen, kun ette saaneet apua.
Ongelmana assius ja haastavuus elämässä vauvasta asti ja yhteiskunnan syy. Jaa-a. Olisikohan joku osannut auttaa ajoissa oikein diagnoosein ja keinoin.
Helppo huutaa kun et asioista ja koko tutkimusprosessista mitään tiedä.
- itse saman liki kohtalon kokenut äiti, jonka lapsella todettiin as vasta 38-vuotiaana viime vuonna.
"AS-diagnoosi kuvaa varhaislapsuuden autis-
min kaltaista oireistoa henkilöillä, joiden kyky-
profiili ulottuu lievästä älyllisestä kehitysvam-
maisuudesta lahjakkaan tasoiseen. AS eroaa au-
tismista lähinnä myöhäisemmän alkamisiän suh-
teen. Autismin oireet tulevat esille jo kolmen
ensimmäisen ikävuoden aikana, kun taas AS:ään
ei liity yleistä kehityksen viivästymää varhais-
lapsuudessa. Lisäksi autisteista noin 75 % on
älyllisesti kehitysvammaisia (Gillberg 1998)"
Haastava jo vauvana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat suoraan sanoneet, että heidän elämänsä parani kun muutin pois kotoa. Olin jo vauvana hyvin haasteellinen. Kun sitten teinivuosinani jäimme ilman apua ja pakkokeinoja, niin he uupuivat lisää ja varmasti rakkaus minuunkin väheni. Tunnustivat suoraan, että eivät jaksaneet enää taistella vaikka näkivät että tilanteeni vaan huononee. Menettivät uskonsa yhteiskuntaan, sillä mekin kuitenkin ramppasimme sairaalassa vuoden ilman mitään konkreettista apua. Lisäksi he hukuttivat kaiken turhautumisen työhön.
Yksityiseltä puolelta minä hain itse lääkkeet 16-vuotiaana, ei siinä ollut porukoita mukana. He eivät vain jaksaneet ja syyllistän siitä itseäni yhä.
-ap
En tiedä kamalampaa kohtaloa kuin olla nepsy-lapsen vanhempi. Sääliksi käy niin sinua kuin vanhempiasi.
Aikuisena diagnoosin saaneena nepsylapsen vanhempana ja todennäköisesti adhd-isän lapsena keksin silti paljon pahempiakin kohtaloita. On raskasta ja vaatii paljon voimavaroja, mutta koen itse "heikkoutena", jos jonkun mielestä tää on ihmisen pahin kohtalo. "Meidän" elämä on vaikeuksista huolimatta myös monin tavoin rikkaampaa ja harvoin tylsää.
Vierailija kirjoitti:
Asianmukainen apu ja tuki? Mitä ne olivat silloin? Mitkä ovat resurssit nytkään varsinkin kun rahaa on vähemmän ja diagnoosien määrä räjähtänyt.
Hyvin monella on lapsuuden traumoja ja ongelmia,jotka heijastuvat aikuiselämään. Aikuinen tekee korjaavia toimenpiteitä itse, ottaa vastuun elämästään itse, tarvittaessa paremmin kuin omat vanhempansa aikanaan. Syyllistäminen ja vastuunsiirto saati katkeruus eivät auta ollenkaan, mutta ovat helpoimpia keinoja suhtautua oman elämän vastoinkäymisiin.
Olet saanut ilmeisesti ymmärrystä nyt, ehkä tukea kun. Kaikilla ei ole niin onnellisesti. Minä esim. olen itse aistiyliherkkä monilukkoinen yms ja kaikilla lapsillani on isoja haasteita, mutta koska olen eksän puolelta mustamaalattu viranomaistahoille ja tarkan seurannan alla virheettömyysvaatimuksineen, en uskalla hakea mitään apua.
Ihan kiva tarina siihen asti, kunnes itse aloit syyttää exää omista vaikeuksistasi 😁
Vierailija kirjoitti:
"AS-diagnoosi kuvaa varhaislapsuuden autis-
min kaltaista oireistoa henkilöillä, joiden kyky-
profiili ulottuu lievästä älyllisestä kehitysvam-
maisuudesta lahjakkaan tasoiseen. AS eroaa au-
tismista lähinnä myöhäisemmän alkamisiän suh-
teen. Autismin oireet tulevat esille jo kolmen
ensimmäisen ikävuoden aikana, kun taas AS:ään
ei liity yleistä kehityksen viivästymää varhais-
lapsuudessa. Lisäksi autisteista noin 75 % on
älyllisesti kehitysvammaisia (Gillberg 1998)"Haastava jo vauvana?
Monet assit ovat olleet itkuisia ja unettomia vauvoja, kuten minäkin. Toki ne muut oireet tulee myöhemmin.
Alue: Aihe vapaa
Vanhemmat monesti valehtelevat noissa, koska pelkäävät että diagnoosista on lapselle haittaa ja se leimaa, pelätään myös että lapsi joutuu laitokseen ja vanhemmat joutuvat kuseen ym. Todellakin vanhempien sanaan uskotaan liikaa vielä tänäkin päivänä. Yleensä vanhemmat eivät ymmärrä mikä on lapselle hyväksi.