Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä olette srv:sta: Kuoleman sairaan luona käymisestä sairaalassa?
31.12.2019 |
Oletteko vastaavassa tilanteessa jaksaneet rampata ihan jokaikinen päivä moikkaamassa ja istua kökkimässä läheisenne vuoteen vieressä? Jos läheisenne ei enää edes jaksa sairauden oirehtemisien takia jutella niitä näitä, niin mitähän järkevyyttä on sitten istua nököttää ja katsella sairauden riuduttamaa omaistaan?
Kuolema tulee kuitenkin, eikä väisty enää kuitenkaan, vaikka kuinka kädestä olet pitelemässä.
Kommentit (17)
Yksinhän sitä jokainen haluaakin kuolemaa odotella ja nimenomaan niin, että läheiset ei tule sitä odotuksen kauhua pilaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asenteesi on ruma. Ajatteleppa itsesi kuolemansairaan tilalle? Ei tarvitse puhua mitään, olla vain läsnä, halata ja silittää.
Itse teen niin loppuvaihetta sairastavan äitini kanssa, vaikka itse olen sytohoidoissa, lopputuloksesta ei tietoa. Tulee hyvä olo molemmille.
Sairaanhoitajana arvostan omaisia, jotka jaksavat olla pitkiäkin aikoja kuolevan läheisensä tukena. Toivottavasti omanikin aikoinaan! Meillä hoitajilla ei valitettasti ole aikaa kuin perustarpeista huolehtimiseen, joten omaisten antama läheisyys on kultaakin arvokkaampaa. Kuuloaisti sammuu kuolevalla viimeisenä ja useimmat tunnistavat myös kosketuksen, joten kädestä pitely, silittäminen ja juttelu on sitä, jota varmaan lähes kaikki meistä toivoisivat omalle kohdalleen.
Juu, tuossahan se tulikin sairaanhoiturin mielipide, kun eivät ehdi palkkansa edestä olemaan kuolevan hoidettavan ihmisen likellä ilman ettei olisi jotain hoitotoimenpidettä meneillään kuolevaisen ihmisen lähellä. Resurssipula ei aina voi olla kyseessä, vaan sairaanhoitajat haluavat oman työtaakkansa takia, että omaiset olisivat niitä seurustelumestareita, vaikka omaisilla itsellään olisi miten vaikeita kroonisia vaivoja tahansa, eivätkä jaksaisi istua tuntitolkulla sairaan omaisen vierellä.
Sitä paitsi kukaan kuoleva potilas ei itse ole kyennyt kertoa, että mitä he ymmärtävät, kuulevatko kuitenkaan enää ja mitä kuulevat morfiinihuppelissa lopunaikojaan viettäessään. Sitä paitsi hyvin moni kuolemaansa venttaileva kipuileva vaivainen ihminen on itse sanonut, ettei jaksa enää seurustella, joten mitä järkeä siinä sitten on hiljaa istuskella vierellä ihan tolkuttomia aikoja, eikä omaisilla ole aikaakaan olla vuorokausitolkulla kuolevan vieressä.
Ihminen on loppuun saakka itsekäs olento, ja ihmisellä on oikeutensa olla sitä, ja mielestäni kuolevaisen lähiomaisillakin on oikeutensa olla itsekäs, eikä näytellä empaattisuutta ja surkutella mahdottomuuden edessä. Kuolema tulee kuitenkin meille kaikille, ja toivottavasti äkkilähtö eikä mikään kärsimysnäytelmä helvetin esikartanossa, kuten se on ainakin hyvin monen vakavan sairauden kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Asenteesi on ruma. Ajatteleppa itsesi kuolemansairaan tilalle? Ei tarvitse puhua mitään, olla vain läsnä, halata ja silittää.
Itse teen niin loppuvaihetta sairastavan äitini kanssa, vaikka itse olen sytohoidoissa, lopputuloksesta ei tietoa. Tulee hyvä olo molemmille.
Miten niin ruma asenne minulla ko. tilanteen suhteen?
En itsekkään vaatisi, että omat aikuiset lapseni ravaisivat alvariinsa päivittäin sairaalavuoteeni vierellä surkutellen säälittelemässä, että voivoivoivoivoivoi....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kävin kuolemaa odottavan äitini luona, vaikka hän ei enää kuukausiin ennen kuolemaansa edes tunnistanut minua. Sitten kun siirtyi kauemmas saattohoitokotiin, kävin 3-4 päivänä viikossa. Oli kuitenkin perhekin huollettavana itsellä.
En tiedä miksi, mitä iloa siitä kenellekään oli, paitsi että sairaalahenkilökunta pääsi vähän vähemmällä kun syötin äidille päiväruuan. Ehkä koin, että niin vain pitää tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Asenteesi on ruma. Ajatteleppa itsesi kuolemansairaan tilalle? Ei tarvitse puhua mitään, olla vain läsnä, halata ja silittää.
Itse teen niin loppuvaihetta sairastavan äitini kanssa, vaikka itse olen sytohoidoissa, lopputuloksesta ei tietoa. Tulee hyvä olo molemmille.
Just tämä: Sinä kuvittelet, että jokaisessa läheissuhteissa halaillaan ja silitellään.
Minun lapsuuteni perheenjäsenten välillä ei ole halailtu muutoinkaan, mitä nyt joskus syntymäpäiväonnitteluiden tai suruvalitteluiden yhteydessä.
Minusta olisi perin juurin outoa, että menisin kuoleman sairaan luokse sairaalaan halailemaan häntä, kun ei sellainen ole kuulunut kuvioihin muulloinkaan. Juttelu on eri juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös niitä lapsiakin ihan vaan sen takia hankita, että ne hoitaa sut loppuun ja ett kuole yksin? Ramppaa ramppaa vaan. Siinä samalla voi vierailla muutkin sukulaiset.
Vierailija kirjoitti:
Yksinhän sitä jokainen haluaakin kuolemaa odotella ja nimenomaan niin, että läheiset ei tule sitä odotuksen kauhua pilaamaan.
Tajuatko, että me emme koskaan synny yksin, vaan äitimme on siinä tapahtumassa läsnä ainakin, jos ei kätilöä, tulevaa isää jne. MUTTA KUOLEMAN saatamme kohdata aivan YKSIN!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä sanoisin että riippuu olosuhteita ja oletetusta odotusajan pituudesta. Ukkini on tehnyt kuolemaa tammikuusta 2014 asti, ja tässä välissä on nyt kuudesti ajettu paikan päälle ajatuksella "huomenna voi olla myöhäistä", sen lisäksi kylässä käydään 4-5 kertaa vuodessa (asuu tällä hetkellä palvelutalossa vaimonsa kanssa 200 km päässä, enkä usko että tilanne radikaalisti muuttuisi vaikka olisi osastolla/ilman vaimoa). Nyt en usko että enää lähden yötä vasten ajamaan, hyvästejä on jo jätetty ja ukki ei enää esim. puhu ymmärrettävästi ja enkä tiedä tunnistaako minua. Tiedän että ukin lapset, eli äitinä sisaruksineen, sekä veljeni perheineen käyvät useammin, kun liikkuvat muutenkin siellä päin.
Vähän eri intensiteetillä istutaan läsnä lasten saattohoidossa, ja siellä istuisin minäkin, jos olisi oma lapsi kyseessä.
Minä en jaksa kuolemaa venttailevan läheisen ihmisen tietynlaista katkeruutta, ja sen kohdistamista meihin kaikkein läheisimpiin ihmisiin; välillä tulee tunne, että ihan kuin kuolemaa tekevä omainen syyllistäisi meitä läheisiämme omasta sairastumisestaan parantumattomaan sairauteensa.
En jaksa mennä kuuntelemaan sitä sängyn viereen, kun jo puhelimitse on sitä kitkerän katkeran katkuista puhetta saanut kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä appiukko sairastui kuolettavasti. Ennuste: kuolee 6kk-20v sisään ja diagnoosin myötä passuuttaa meitä ja varottava jokaista sanomista hienotunteisena. Autetaan ja tuetaan mutta tuo sairauden etenemisen vauhti pitää kaikki varpaillaan vaikka saattaa elää porskuttaa yli kahdeksankymppiseksikin jos ottaa kaikki tarjotut hoidot vastaan
No kun pitkään sairastivat ja oli oma työ ja pieni lapsi hoidettavana niin enpä joutanut istuskella. Matka oli onneksi lyhyt joten välillä kauppamatkalla piipahdin vartiksi.
Äiti sairasti 4 vuotta ja kun hänen perukirjansa oli kirjoitettu sai isä saattohoitopäätöksen (oli ollut hoitokodissa vuosia ennen äitiä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähintään omaa äitiään pitää käydä joka päivä katsomassa ja mieluiten 24/7. Ja isää kanssa. Sehän on ainoa syy, miksi he ovat sinut maailmaan tehneet. Ole kiitollinen elämästäsi!
Kun isäni teki kuolemaa ja pystyi vielä puhumaan hän kohteliaasti pyysi meitä tutustumaan sairaalan muihinkin osastoihin tai menemään kahville. Hän halusi olla yksin. Ei kehdannut sanoa, että jättäkää rauhaan, vaan kiertoteitse ilmaisten noin viiden minuutin vierailun jälkeen selkeästi halusi meidät pois. Välimme ovat aina olleet kaikkien kesken hyvät, joten mistään vanhoista kaunoista ei isällä ollut kyse.
Samoin mummini halusi kuoinvuoteellaan olla oloissaan, joten ehkä meidän suku on poikkeuksellisen kylmää ja omissa oloissaan viihtyvää sorttia?
Mitä varten kuolemaa pidetään niin älyttömän poikkeavana tilanteena, etteikö voi käyttää järkeään? Minulta on mennyt niin monta ja tärkeää ihmistä läheltä, eikä tulisi mieleenikään miettiä mikä on "oikein muiden mielestä". Kun on tarpeeksi haudannut porukkaa, niin ei oikeasti jaksa niuhottaa kuolemasta enää yhtään.
Ap toimikoo niin kuin hyväksi katsoo. Ärsyttää, miten taas tulee niin tekopyhiä vastauksia. Taivaspaikkaako siinä haetaan?
Vierailija kirjoitti:
Juu, tuossahan se tulikin sairaanhoiturin mielipide, kun eivät ehdi palkkansa edestä olemaan kuolevan hoidettavan ihmisen likellä ilman ettei olisi jotain hoitotoimenpidettä meneillään kuolevaisen ihmisen lähellä. Resurssipula ei aina voi olla kyseessä, vaan sairaanhoitajat haluavat oman työtaakkansa takia, että omaiset olisivat niitä seurustelumestareita, vaikka omaisilla itsellään olisi miten vaikeita kroonisia vaivoja tahansa, eivätkä jaksaisi istua tuntitolkulla sairaan omaisen vierellä.
Sitä paitsi kukaan kuoleva potilas ei itse ole kyennyt kertoa, että mitä he ymmärtävät, kuulevatko kuitenkaan enää ja mitä kuulevat morfiinihuppelissa lopunaikojaan viettäessään. Sitä paitsi hyvin moni kuolemaansa venttaileva kipuileva vaivainen ihminen on itse sanonut, ettei jaksa enää seurustella, joten mitä järkeä siinä sitten on hiljaa istuskella vierellä ihan tolkuttomia aikoja, eikä omaisilla ole aikaakaan olla vuorokausitolkulla kuolevan vieressä.
Ihminen on loppuun saakka itsekäs olento, ja ihmisellä on oikeutensa olla sitä, ja mielestäni kuolevaisen lähiomaisillakin on oikeutensa olla itsekäs, eikä näytellä empaattisuutta ja surkutella mahdottomuuden edessä. Kuolema tulee kuitenkin meille kaikille, ja toivottavasti äkkilähtö eikä mikään kärsimysnäytelmä helvetin esikartanossa, kuten se on ainakin hyvin monen vakavan sairauden kohdalla.
Olen pahoillani, että sua ei ole rakastettu etkä nytkään saa keneltäkään rakkautta. Ikävää, että se on tehnyt susta tollasen.
Srv??