Lue keskustelun säännöt.
En tiedä uskallanko sittenkään tehdä lapsia?
27.12.2019 |
Olen pitkään tiennyt haluavani lapsia, mutta nyt kun olen seurannut ystäväni lapsiperhearkea läheltä en tiedä haluanko/pystynkö siihen sittenkään...
Vielä 8-vuotiaankin kanssa pitää vääntää syömisistä (äärettömän nirso ja vähäruokainen), nukkumaanmenoista, siirtymistä, lapsi on uhmakas ja saa kovia kiukkukohtauksia/raivareita, ei kuitenkaan kestä käskemistä tai komentamista ollenkaan vaan pahoittaa mielensä ja alkaa itkeä ja murjottaa ja uhmata, hyvällä päällä ollessaan lapsi mölisee ja möykkää (ei siis sanoja, vaan kaikenlaista jatkuvaa ääntelyä)...
Minulla oli varmaan liian ruusuinen kuva lapsiperhearjesta ja tämä on tosissaan saanut minut kyseenalaistamaan aiemman haaveeni perheestä, en tiedä jaksaisinko tuollaista itse mitenkään vuodesta toiseen... Jos tavallisen lapsen kanssa on tällaista, niin mitä sitten on erityislapsiarki? Vai onko se sitten niin erilaista kun lapsi on oma, auttaako äidinrakkaus jaksamaan?
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet? Itse olen 31 ja painin samojen ajatusten kanssa. Osittain tästä syystä itse erosin pitkästä suhteesta koska en voinut exälleni luvata, että välttämättä ikinä haluaisin lapsia, hän kun niitä taas halusi.
En ole yhtään varma olenko valmis uhraamaan niin paljon elämääni ja minuuttani toiselle. Koska arki tosiaan tuntuu olevan melkoista häslinkiä mitä sivusta olen päässyt seuraamaan. Ja siihen riski siitä, että parisuhde lähtisi menemään alamäkeen ja pahimmassa tapauksessa tulisi erot ym.
Olen samanikäinen, joten lähivuosina pitäisi pystyä päätös viimeistään tekemään. Parhaimmillaan lapset ovat aivan ihania ja perhe antaa syvemmän merkityksen elämälle, mutta arki vaikuttaa suoraan sanottuna välillä aika kamalalta sivusta seurattuna...
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet? Itse olen 31 ja painin samojen ajatusten kanssa. Osittain tästä syystä itse erosin pitkästä suhteesta koska en voinut exälleni luvata, että välttämättä ikinä haluaisin lapsia, hän kun niitä taas halusi.
En ole yhtään varma olenko valmis uhraamaan niin paljon elämääni ja minuuttani toiselle. Koska arki tosiaan tuntuu olevan melkoista häslinkiä mitä sivusta olen päässyt seuraamaan. Ja siihen riski siitä, että parisuhde lähtisi menemään alamäkeen ja pahimmassa tapauksessa tulisi erot ym.
Olen samanikäinen, joten lähivuosina pitäisi pystyä päätös viimeistään tekemään. Parhaimmillaan lapset ovat aivan ihania ja perhe antaa syvemmän merkityksen elämälle, mutta arki vaikuttaa suoraan sanottuna välillä aika kamalalta sivusta seurattuna...
-Ap
Kieltämättä aika tuon asian suhteen alkaa tiimalasissa käydä vähiin tässä lähivuosina, kamala ajatus kyllä :D
Itselläni tilannetta toki vaikeuttaa sekin, että ei ole uutta puolisoa tässä vuoden sinkkuilun aikana käsipuoleen tarttunut. Ja mahdollisen isäehdokkaankin pitäisi olla kaikin puolin niin oikeanlainen ja sopiva kumppani etten edes usko sellaista tässä lähivuosina, jos koskaan, löytäväni. Ja ainakaan kenenkään "ihan ok" -tyypin kanssa en perhettä (tai edes parisuhdetta) ala perustamaan. Toisaalta oikein ikinä ei mitään vauvakuumetta tms edes ole ollut, niin ehkä itsestäni ei ole edes tarkoitus tulla äitiä.
Tässä 32v äiti. Iso kysymys on kai se, kokeeko että katuisi lopulta enemmän lasten hankkimatta jättämistä vai hankkimista. Hankkiminenkin on vain yrittämistä, moni ei onnistu. Oma lyhyehkö kokemukseni äitiydestä on että lapseensa ja lapsen kanssa vietettävään elämään voi itse vaikuttaa todella paljon. Vanhemmuutta ei tarvitse suorittaa tietynlaisena, vaan sen tavasta voi päättää itse. Rohkaisen yrittämään lasta - se on suuri ja kasvattava seikkailu, ja ilman sitä jää paljon kokematta.
Niin, onhan se vähän niin, että siitä lapsiperhearjesta iso osa on vaan sitä ennakointia, vääntämistä, ruokkimista, nukuttamista, pukemista yms.
Kyllä sitä välillä miettii minkälaista olisi elämä ilman lapsia, varmasti satakertaa helpompaa, mutta siltu en vaihtaisi... Ei sitä oikein pysty selittämään.
Nimim. Lapset 1,5 v 24/7 vahdittava ikiliikkuja,
6 v. eskariuhmaikäinen ja 8 v. erityislapsi (joka aikalailla samanlainen kun tuo, jota kuvailit;)
Lapsia saadaan, jos saadaan. Moni lapseton tietää, ettei niitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, et voi tietää etukäteen millaista on olla äiti tai millainen lapsesi on.
Itse voisin tehdä vaikka kuinka monta kunhan joku muu olisi raskaana ja synnyttäisi puolestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä siihen vanhemmuuteen kasvaa. Lisäksi lapsia on mahdoton palauttaa, kun kerran on tehnyt lapsen. Joten siinä on sitten vain kärvisteltävä.
Tee vain lapsi. Maailman luonnollisin asia.
Ei elämä kuitenkaan koskaan ole täydellistä, joten ei lapset elämää pääse pilaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväsi lapsi kuulostaa hankalalta kakaralta + siltä, ettei kotona ole oikeita sääntöjä ja rajoja ja hyvä tunnelma muuta kuin silloin kun joku kylässä. Lapsen käytös kuulostaa vähän ristiriitaiselta. Päätöksen perheen perustamisesta teet tietenkin sinä itse, mutta ei se tuollaista yleensä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vielä 8-vuotiaankin kanssa pitää vääntää syömisistä (äärettömän nirso ja vähäruokainen), nukkumaanmenoista, siirtymistä, lapsi on uhmakas ja saa kovia kiukkukohtauksia/raivareita, ei kuitenkaan kestä käskemistä tai komentamista ollenkaan vaan pahoittaa mielensä ja alkaa itkeä ja murjottaa ja uhmata, hyvällä päällä ollessaan lapsi mölisee ja möykkää (ei siis sanoja, vaan kaikenlaista jatkuvaa ääntelyä)...
Ei tuollaista käytöstä välttämättä pakko ole sietää lapselta. Lapselle voi myös pitää kurin ja ottaa siltä ihan perinteisesti "luulot pois" jos se yrittää uhmata. Periaatteella "tottelet tai itket ja tottelet".
Toki se johtaa siihen, että perheestä saatetaan tehdä lasu, mutta toisaalta lasut ovat tosimaailmassa harvinaisia eikä niitä todellakaan tehdä useimmista ja tauotta niin kuin täällä palstalla väitetään. Tämä siksi, että a) moni ihminen ei ylipäätään ole samaa mieltä nykyisten kasvatussuositusten kanssa eli ei näe sitä pahana vaikka kasvatussuosituksia rikkoo, b) useimmat ihmiset eivät halua toimia ilmiantajina ja c) harvalla on oikeasti mahdollisuuksia saada tarkkaan selville mitä ihmiset tekevät kodeissaan.
Sanoisin, että kiinnijäämisen riski on promilleluokkaa tavallisissa perheissä jotka eivät jostain muusta syystä ole silmätikkuina ja joissa ei myöskään ole mitään katkeraa eksää tai vastaavaa joka saattaisi lasuja tehdä ihan kiusallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystäväsi lapsi kuulostaa hankalalta kakaralta + siltä, ettei kotona ole oikeita sääntöjä ja rajoja ja hyvä tunnelma muuta kuin silloin kun joku kylässä. Lapsen käytös kuulostaa vähän ristiriitaiselta. Päätöksen perheen perustamisesta teet tietenkin sinä itse, mutta ei se tuollaista yleensä ole.
En kommentoinut kommenttia 12, mutta ihan tosi, lapsi on jotenkin erityistarpeinen tai todennäköisempää kotona ei ole kaikki kunnossa. Sen vuoksi temppuilee kaikessa jatkuvasti kuten esim. mainitussa "siirtymätilanteissa". Varmaan lapsi saa liikaa virikkeitä, pelaa pleikkaa kaikki päivät? Ei saa nukutuksi, levätyksi, liikutuksia tarpeeksi? Stressaa kun vanhemmat riitelevät, sekin on aika yleistä varsinkin sellaisten parien kesken, jotka ovat vähän yksinkertaisia tai ovat menneet yhteen vääristä syistä eikä heillä ole lasten teon jälkeen mitään yhteistä.
Niin. Ei tähän oikeasti voi antaa mitään “jos vaan kasvatat hyvin niin elämä lapsen kanssa on helppoa” tai “omia lapsia rakastaa niin paljon että niiden sontaa jaksaa eri tavalla” - vastauksia.
Lapset on enemmän tai vähemmän rasittavia ja vaikka niitä rakastaa niin välillä tekis mieli lähettää ne Timbuktuun.
Vanhemmuus on vaativaa eikä palkinto (hyvinvoivat lapset) tule ilman työtä. Päivät on pitkiä mutta vuodet lyhyitä lasten kanssa <- sanotaan, ja se kyllä pitää paikkansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvata lapsesi paremmin kuin tuo esimerkkitapaus. Meillä 4 lasta ja tuo kuulostaa ihan vieraalta.
Vierailija kirjoitti:
Kasvata lapsesi paremmin kuin tuo esimerkkitapaus. Meillä 4 lasta ja tuo kuulostaa ihan vieraalta.
Samaa koitin sanoa ja meilläkin on neljä lasta. Täällä vain alapeukutetaan koska minulla ei tietenkään ole kokemusta muuta kuin omasta perheestäni. Vaan mistäpä sitä tiedätte mistä minulla on kokemusta ja siksi sanoinkin. Jos lapsen kanssa on hankaluuksia niin ehdottomasti vanhemmille ei saa tarjota neuvoja, se pitää muistaa... "Jotkut 8-vuotiaat eivät vain suostu syömään, pukemaan, menemään ulos, sellaista se on, tuurista kiinnit" on oikea vastaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvata lapsesi paremmin kuin tuo esimerkkitapaus. Meillä 4 lasta ja tuo kuulostaa ihan vieraalta.
Samaa koitin sanoa ja meilläkin on neljä lasta. Täällä vain alapeukutetaan koska minulla ei tietenkään ole kokemusta muuta kuin omasta perheestäni. Vaan mistäpä sitä tiedätte mistä minulla on kokemusta ja siksi sanoinkin. Jos lapsen kanssa on hankaluuksia niin ehdottomasti vanhemmille ei saa tarjota neuvoja, se pitää muistaa... "Jotkut 8-vuotiaat eivät vain suostu syömään, pukemaan, menemään ulos, sellaista se on, tuurista kiinnit" on oikea vastaus.
Eihän kyse ole siitä. Vaan siitä että vaikka sun 8-vuotiaille noista mikään ei ole ollut ongelmallista, jonkun toisen lapselle ne voi olla.
Diagnoosit ei myöskään ole mitenkään erityisen harvinaisia, sellainen voi osua ap:nkin lapsen kohdalle ja asian kanssa on silloin vain elettävä. Ja lisäksi on monia lapsia jotka keikkuu siinä ns. normaalin ja diagnoosin rajoilla, eli ovat vain haastavia persoonaltaan ja/tai temperamentiltaan, jolloin ne pahimmat terät tasoittuu yleensä vasta ajan kanssa kun lapsi kasvaa.
Nämä on asioita mitkä vanhemman pitää hyväksyä. Ja kyllä se vanhemmuus on ihan kaikille myös oman kasvun paikka, joka ei ilman kasvukipuja tyystin suju. Siitä kannattaa ottaa selvää esim. psykan kirjallisuudesta, eikä kuunnella palstan mammojen juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvata lapsesi paremmin kuin tuo esimerkkitapaus. Meillä 4 lasta ja tuo kuulostaa ihan vieraalta.
Samaa koitin sanoa ja meilläkin on neljä lasta. Täällä vain alapeukutetaan koska minulla ei tietenkään ole kokemusta muuta kuin omasta perheestäni. Vaan mistäpä sitä tiedätte mistä minulla on kokemusta ja siksi sanoinkin. Jos lapsen kanssa on hankaluuksia niin ehdottomasti vanhemmille ei saa tarjota neuvoja, se pitää muistaa... "Jotkut 8-vuotiaat eivät vain suostu syömään, pukemaan, menemään ulos, sellaista se on, tuurista kiinnit" on oikea vastaus.
Eihän kyse ole siitä. Vaan siitä että vaikka sun 8-vuotiaille noista mikään ei ole ollut ongelmallista, jonkun toisen lapselle ne voi olla.
Diagnoosit ei myöskään ole mitenkään erityisen harvinaisia, sellainen voi osua ap:nkin lapsen kohdalle ja asian kanssa on silloin vain elettävä. Ja lisäksi on monia lapsia jotka keikkuu siinä ns. normaalin ja diagnoosin rajoilla, eli ovat vain haastavia persoonaltaan ja/tai temperamentiltaan, jolloin ne pahimmat terät tasoittuu yleensä vasta ajan kanssa kun lapsi kasvaa.
Nämä on asioita mitkä vanhemman pitää hyväksyä. Ja kyllä se vanhemmuus on ihan kaikille myös oman kasvun paikka, joka ei ilman kasvukipuja tyystin suju. Siitä kannattaa ottaa selvää esim. psykan kirjallisuudesta, eikä kuunnella palstan mammojen juttuja.
Niissä psykan kirjoissa ilmeisesti lukee, että kurittomuus on oire siitä, että lapsi on erityislapsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvata lapsesi paremmin kuin tuo esimerkkitapaus. Meillä 4 lasta ja tuo kuulostaa ihan vieraalta.
Samaa koitin sanoa ja meilläkin on neljä lasta. Täällä vain alapeukutetaan koska minulla ei tietenkään ole kokemusta muuta kuin omasta perheestäni. Vaan mistäpä sitä tiedätte mistä minulla on kokemusta ja siksi sanoinkin. Jos lapsen kanssa on hankaluuksia niin ehdottomasti vanhemmille ei saa tarjota neuvoja, se pitää muistaa... "Jotkut 8-vuotiaat eivät vain suostu syömään, pukemaan, menemään ulos, sellaista se on, tuurista kiinnit" on oikea vastaus.
Eihän kyse ole siitä. Vaan siitä että vaikka sun 8-vuotiaille noista mikään ei ole ollut ongelmallista, jonkun toisen lapselle ne voi olla.
Diagnoosit ei myöskään ole mitenkään erityisen harvinaisia, sellainen voi osua ap:nkin lapsen kohdalle ja asian kanssa on silloin vain elettävä. Ja lisäksi on monia lapsia jotka keikkuu siinä ns. normaalin ja diagnoosin rajoilla, eli ovat vain haastavia persoonaltaan ja/tai temperamentiltaan, jolloin ne pahimmat terät tasoittuu yleensä vasta ajan kanssa kun lapsi kasvaa.
Nämä on asioita mitkä vanhemman pitää hyväksyä. Ja kyllä se vanhemmuus on ihan kaikille myös oman kasvun paikka, joka ei ilman kasvukipuja tyystin suju. Siitä kannattaa ottaa selvää esim. psykan kirjallisuudesta, eikä kuunnella palstan mammojen juttuja.
Niissä psykan kirjoissa ilmeisesti lukee, että kurittomuus on oire siitä, että lapsi on erityislapsi?
?
Se mikä sulle näyttäytyy “kurittomuutena”, ei välttämättä sitä ole.
"Parhaimmillaan lapset ovat aivan ihania ja perhe antaa syvemmän merkityksen elämälle"
Tämä on lähinnä klisee jota toistellaan yhtään miettimättä mitä se tarkoittaa. Arpapeliähän se on, tuleeko helppo lapsi tai vaikea. Ei kukaan tarkoituksella kasvata kauhukakaraa, parhaansa ne on nuokin vanhemmat tehneet. Et voi tietää mihin sun paras riittää.
Minkä ikäinen olet? Itse olen 31 ja painin samojen ajatusten kanssa. Osittain tästä syystä itse erosin pitkästä suhteesta koska en voinut exälleni luvata, että välttämättä ikinä haluaisin lapsia, hän kun niitä taas halusi.
En ole yhtään varma olenko valmis uhraamaan niin paljon elämääni ja minuuttani toiselle. Koska arki tosiaan tuntuu olevan melkoista häslinkiä mitä sivusta olen päässyt seuraamaan. Ja siihen riski siitä, että parisuhde lähtisi menemään alamäkeen ja pahimmassa tapauksessa tulisi erot ym.