Mikä oli sinulle vaikeinta terapiassa?

Itselle hankalinta oli se kaksi kertaa viikossa siellä ramppaaminen vuorotyön ohessa. Yksikin kerta olisi varmaan riittänyt, ainakin tuloksista päätellen.

Vierailija kirjoitti:

Itselle hankalinta oli se kaksi kertaa viikossa siellä ramppaaminen vuorotyön ohessa. Yksikin kerta olisi varmaan riittänyt, ainakin tuloksista päätellen.

3-vuototyö ja terapia 2 kertaa viikossa on kyllä haastavaa. Joka viikko pitää katsoa uudet, sopivat ajat kun on ties mitä yövuoroa silloin. Monesti meni niin, että menin terapiaan yövuoron jälkeen klo 10, höpisin siellä silmät ristissä tunnin, sitten kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja yöksi taas töihin. Ja viikon toinen terapia heti seuraavana päivänä ja sama ohjelma. Tai sitten kävin terapiassa aamuisin repimässä haavoja auki ja illaksi iloisena iltavuoroon. Ei ollut aina helppoa, mutta ei ollut varaa jättää töitä tai mahdollisuutta sairaslomaankaan.

Vaikein oli se vaihe, kun olin juuri tajuamassa ja sitten vähän sen jälkeen kun olin tajunnut, että minä en olekaan täydellinen olosuhteiden uhri, vaan olin itse toiminut pösilösti monessa kohtaa ja vielä sitkeästi jatkanut pösilöintiä ihan tahallani. Että lopulta mun itse on syytä muuttaa toimintaani jos haluan muuttaa elämääni. Ei ollut helppoa myöntää tuota. Mut sit kun myönsi, tuli paljon uusia mahdollisuuksia.

Vaikeinta oli tajuta parin vuoden jälkeen, että koko terapiasta ei ollut ollut mitään hyötyä. Se ei vaan toiminut, vaikka olin motivoitunut ja terapeutti ammattilainen. Surullista sinänsä, koska olin odottanut suuria.

Ap:lle: On ihan normaalia, että asiat pyörivät mielessä ja analysoit niitä (liikaakin) mielessäsi. Se on juuri se tarkoitus - työstää itseään.

Itselle vaikeinta oli erilaiset minuus-harjoitukset. Rankkoja ja romahduttavia, mutta hyödyllisiä ja avaavia.

Vaikeinta oli tajuta, että terapeutti oli kipeämpi ihminen kuin itse olen. Hän oli freudilainen, ja vaikka terapia kulki psykodynaamisen terapian nimellä, yhdyn siihen bloggaajaan, joka kirjoittaa: "ainoa kelakorvattava kultti".

Jos voisi kääntää kelloa taaksepäin, en menisi tälle terapeutille. Meni rahat hukkaan.

Varmaan se, että on itse vastuussa kaikista ajatuksistaan ja ajatusmalleistaan. Ja muiden tai olosuhteiden syytä ei ole mikään

Tämä on yhä mulle vaikeinta: aika mahdotonta alkaa puhumaan oikeasti itselle kipeistä asioista, koska pelkään sekoavani tuskasta. Tahtoisin että sellaisen käsittelyn jälkeen joku sulkee mut syliinsä, peittelee mut nukkumaan ja kirjoittaa ainakin kaksi päivää sairista. Mutta ei, pitäis käynnin loputtua vaan muina miehinä kävellä ovesta ulos ja jatkaa arkeaan kuin ei mitään. Vähemmästäkin olen palloillut eksyksissä, koheltanut yms. Yleensäkin ongelmana on että olen ilmeisesti paljon huonovointisempi kuin mitä pystyn ilmaisemaankaan.

En ikinä menisi terapiaan. Siellä kirjaavat kaiken omakantaan.

Se, että se olikin kovaa työtä joka piti tehdä terapian ulkopuolella. Kyllä mä voin rehellisesti myöntää, että aika suuri osuus musta kaipasi jotakin parantavaa päänsilitystä (johon olisi mielellään kuulunut terapeutin kommentteja siitä, että kuinka mua kohtaan oli tehty monessa asiassa väärin)  ja olin pettynyt tajutessani, että mun täytyy kehittää itseäni ja taitojani eikä kukaan tee sitä mun puolesta. Ärsytti alkuun myös se, että elämäntavoista oli paljon puhetta, kun ajattelin että sellaista hoidetaan sitten ihan muualla. Mun terapia oli tuloksellista.

Sen tajuaminen, että en tästä enää terveeksi muutu. 

Terapia oli täysin tehotonta ja tuli aivan liian myöhään. Pyysin päästä aktiivisesti terapiaan 12 vuotta, sitten pääsin kun tuli se uudistus koskien Kela-korvauksia. Myöhäistä oli. Kokemani traumat olivat jo juurtuneet niin syvälle että ei ollut juuri mitään tehtävissä. Terapeutti kirjasikin loppupalautteeseen, että ei vastusta päätöstäni lopettaa terapia kesken + että emme löytäneet toimivia keinoja helpottaa oloani. 

Jonkin aikaa terapian päätyttyä sain potkun perseelle kunnan mielenterveyshoidosta. Perusteena oli, että yleisen käytännön mukaan asiakkuus lopetetaan terapian jälkeen viimeistään. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, miten itse terapiassa sujui tai tuottiko se tulosta.

Sairas, sairas maa tämä Suomi.

Luottaminen ja avoimuus oli vaikeinta, vaikka tajusinkin että se on välttämätöntä.

Kun ensimmäistä kertaa sanoo asioita ääneen ja hyväksyy ne.

Mikä terapia?

Fysioterapia on ollut vaikeaa koska on koskenut niin per*eleesti.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on yhä mulle vaikeinta: aika mahdotonta alkaa puhumaan oikeasti itselle kipeistä asioista, koska pelkään sekoavani tuskasta. Tahtoisin että sellaisen käsittelyn jälkeen joku sulkee mut syliinsä, peittelee mut nukkumaan ja kirjoittaa ainakin kaksi päivää sairista. Mutta ei, pitäis käynnin loputtua vaan muina miehinä kävellä ovesta ulos ja jatkaa arkeaan kuin ei mitään. Vähemmästäkin olen palloillut eksyksissä, koheltanut yms. Yleensäkin ongelmana on että olen ilmeisesti paljon huonovointisempi kuin mitä pystyn ilmaisemaankaan.

Mulla vähän samaa. Tosin mulle olisi riittänyt ihan autokyyti kotiin ja parin tunnin makoilu sängyssä peiton alla. Hajoaminen sen tuskan alle oli ihan kunnon pelko.

Tätä samaa on kyllä kaikilla muillakin mielenterveyteen liittyvillä käynneillä julkisella. En parantunut terapiassa, tuska jäi.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä menisi terapiaan. Siellä kirjaavat kaiken omakantaan.

Terapia tapahtuu yksityisellä. Ei niistä kirjata. Jotain juttelua sairaanhoitajalla ei voi kutsua terapiaksi.

Vierailija kirjoitti:

Kun ensimmäistä kertaa sanoo asioita ääneen ja hyväksyy ne.

Sama täällä. Avautuminen oli vaikeinta. Kun tajusin ettei terapia hyödytä mitään jos pimitän ja kaunistelen. Sitten kun se lukko aukesi terapiassa niin se on vaikuttanut koko elämääni. Olen muutenkin paljon avoimempi ja suorempi nykyään, niin että se ärsyttää monia.

Up