Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalinen ahdistus joka vain pahenee
Lilili
14.12.2019 |
Ongelmani on alkanut viimeisen parin vuoden aikana ja liittyy sosiaalisiin tilanteisiin.
Olen aina ollut seurallinen, sosiaalinen, nauttinut ystävieni tapaamisesta ja lapsuuden perheeni kanssa ajanvietosta. Viimeisen parin vuoden aikana tietyt sosiaaliset tilanteet ovat kuitenkin alkanut aiheuttaa valtavaa ahdistusta, joka alkaa jo rajoittaa sosiaalista elämääni.
Esimerkiksi ennen mukavalta tuntunut tapaaminen ystävän kanssa kahvilassa tuntuu nykyään melkein mahdottomalta. Varsinkin tilanteet, joissa joudun istumaan pöydän ääressä vastakkain jonkun kanssa, saavat oloni yhtäkkiä todella epämukavaksi. Punastelen, sydän hakkaa ja haluaisin pois tilanteesta. Tätä tapahtuu nykyään jo pelkästään silloinkin, jos olen kotona vanhempieni luona kylässä ja istumme päivällisellä, vaikka he ovat minulle tuttuakin tutumpia ihmisiä. Uuden miesystäväni kanssa välttelen ravintolassa käyntiä, koska koko ruokailu menee vain stressatessa (enkä ole asiasta hänelle puhunut.)
Toinen ongelmani on se, että minulla on usein sellainen olo, että vaikka kerron jostain asiasta totuuden, tuntuu kuin minua kuunteleva ihminen luulisi minun valehtelevan. En ole ikinä ollut mitenkään hyvä valehtelija, enkä ikinä ole edes kunnolla valehdellut mistään. Muistan toki, että jo nuorena tilanteissa, joissa jotakuta epäiltiin syylliseksi, reagoin aina sillä tavalla, kuin olisin syyllinen (esimerkkinä vaikka lukiossa opettajalta varastettu lompakko. Asiasta tuli kuulutus, ja punastuin välittömästi niin, että näytin syylliseltä.)
Nyt kehoni on alkanut reagoida jo niin herkästi, että kertoessani ihan normaalia arkipäiväistä asiaa, saatan punastua ja hikoilla ja kehonkieleni viestii kuin kertoisin muhkeinta valetta. Saatan jättää joitain juttuja kertomatta vain siksi, että pääni sisällä ajattelen, että ystäväni ajattelee minun valehtelevan, ja en halua punastua, enkä näyttää siltä kuin valehtelisin - vaikka siinä ei ole mitään järkeä, koska kerron totuuden.
Olen 31-vuotias nainen. Tilanne tuntuu vain menevän pahemmaksi koko ajan. Voiko terapiaan hakeutua tällaisten ongelmien takia?
Kommentit (4)
Totta kai voi mennä. Ja kannattaa myös. Hyvä sun ois saada puhua noista asioista jollekin. Muista ettet ole ainoa. Voimia sulle kovasti 🙏
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi totta kai olla.
Kun tämä ongelma alkoivat, oliko edeltävän puolen vuoden aikana mitään erityistä, joka olisi voinut laukaista tämän uudelleen? Oletko esimerkiksi työsi puolesta ollut tilanteissa, joihin et ole pystynyt vaikuttamaan ja jotka olisivat tuoneet huonoa oloa?
Itsellä on juuri kolmekymppisenä noussut taas jotenkin isommin esiin reagointitavat, jotka ovat tuttuja peruskouluajoilta. Ehkä ne pitää paremmin käydä läpi ja järjestää uudelleen sopimaan nykyminään?
Ei varsinaisesti työn puolesta. Ehkä ihmissuhteiden osalta on ollut yksi aika rankka periodi edellisen miesystävän kanssa, jossa sai koko ajan olla varpaillaan, ja ainakin tuo ruokailuongelma alkoi nostaa silloin päätään. Liittyi siihen, että mies oli melko mustasukkainen ja usein ruokailutilanteissa hän tenttasi minua.
Toisaalta tunnistan myös lapsuudestani sellaisia tilanteita, joissa olen voinut reagoida tällä tavoin. Olemme vanhempieni kanssa läheisiä, mutta perheessämme on aina ollut jotenkin vähättelevä ilmapiiri. Aikuisiällä tästäkin on tullut esimerkiksi riittämättömyyden tunnetta - aina on tuntunut että mikään koulutus, työ tai saavutus ole ollut vanhempieni mielestä riittävä. Olen kipuillut viime vuodet myös äitini kanssa jonkun verran: olen perheemme viidestä lapsesta nuorimmainen ja äitini on ollut jotenkin uskomattoman vaikea antaa minun itsenäistyä, vaikka en ole asunut yli kymmeneen vuoteen kotona. Edelleen hän puuttuu asioihini liikaa, uhriutuu, piikittelee, tuo mielipiteensä julki (jos ei suoraan niin ainakin rivien välistä) ja esimerkiksi luonani ollessaan hän saattaa pyytämättä järjestellä keittiössä (siis MINUN keittiössäni) tavarat itselleen mieleisellä tavalla.
Itse koin henkilökohtaisella urallani viime keväänä suuren onnistumisen, josta minut palkittiin näyttävästi, ja isäni ensimmäinen kommentti oli: "hienoa, mutta muistathan, ettei liikaa saa sitten ylpistyä."
Kaikki kätkeytyy sellaisen perhedynamiikan taakse: näin on ollut aina ja vaikka olen esimerkiksi kesän alussa yrittänyt ottaa asioita puheeksi vanhempieni kanssa, ei siitä tule mitään. Isäni sulkeutuu ja äitini kieltää kaiken.
Näistä asioista puhuisin erittäin mielelläni terapeutin kanssa. Onko kunnallisen kautta mahdottomuus päästä puhumaan, kun avuntarvitsijoita on varmaan jonoksi asti? Yksityiseen ei tällä hetkellä ole varaa.
Ap
Tottakai voit mennä terapiaan. Kannattaa myös kokeilla meditaatiota ja mindfulnessia. Youtubesta löytyy lukemattomia videoita, varsinkin jos osaat englantia. Meditoi 10-20 min päivittäin ja yritä olla läsnä arjessasi.
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/meditoi_se_tekee_hyvaa