En ole koskaan särkenyt sydäntäni - olenko menettänyt jotain oleellista elämästä?

Nyt 40 vuotta täytettyäni olen tajunnut että elämästäni puuttuu kokonaan yksi hyvin monien ihmisten kokema kokemus - sydänsurut. Parisuhdehistoriani ei tosin ole mitenkään kauhean mittava mutta olen onnistunut menemään sen läpi ilman että minua on koskaan jätetty tai että olisin jättänyt jonkun.
Nuorena keskityin lähes kokonaan hyvin paljon aikaa ja energiaa vaativaan harrastukseen eikä pojille ollut oikein aikaa eikä tilaa elämässä. Sitten opiskeluaikana minulla oli muutama hyvin kevyt tapailusuhde jotka vain enemmän tai vähemmän hiipuivat pois ilman sen suurempaa dramatiikkaa. En muista yhtään niistä surreeni millään tavalla.
Sitten tapasin 25-vuotiaana nykyisen mieheni ja tiesin aika nopeasti että se oli nyt siinä. Mies oli yhtä lailla innostunut ja sitouduimme nopeasti hyvin vahvasti. Siinä sitten onkin menty seuraavat 15 vuotta elämää eteenpäin lapsineen ja kaikkine muine parisuhde-elämän kiemuroineen. Mutta aina on mennyt hyvin ja olemme edelleen hyvin onnellisia.
Nyt sitten havahduin miettimään että olenko jotenkin henkisesti jäänyt jostain paitsi kun käsitykseni parisuhteista on melkein pelkkää auvoa. En oikein edes osaa ajatella miltä tuntuisi erota tai olla onneton jonkun toisen menettämisen takia. Tai osaan ajatella mutta se tuntuu joltain elokuvalta tai vastaavalta eikä miltään joka voisi itseäni koskettaa.
Tiedän toki järjen tasolla oikein hyvin että ero voisi tulla minunkin kohdalleni, en ole siinä suhteessä mitenkään naivi. Mutta minusta tuntuu että olen jäänyt siinä suhteessä kuitenkin henkisesti jotenkin lapsen tasolle että ajattelen parisuhdettani melkein samoin kun lapsi suhdetta vanhempiin, ikuisena turvana joka on aina olemassa.
Onko kohtalotovereita tai ajatuksia siitä että ovatko erot kasvattaneet sinua jotenkin niin että olet kasvanut henkisesti niiden jälkeen?