Kun vuosikausien (kymmenten) ystävyys alkaa ahdistaa ja välirikko
Eli kun ihminen, joka ollut ystävä todella kauan, alkaa ahdistaa? Aloin kokea sen ensin jossain määrin, eli alettiin kasvaa asioissa erilleen. Olin silloin yli 40vuotias. Siitä se vaan paheni, eli en halunnut enää edes nähdä koko ihmistä. Hänen utelut elämästäni alkoi tuntua; "Mitä se sulle kuuluu;" vastauksilta päässäni. Aloin vältellä hänen yhteydenottojaan, ja eikös tämä alkanut stalkkaamaan. Eli väijymään asuntoni nurkalla, ja seuraamaan kauppoihin jne. Huonosta omatunnosta huolimatta koin tehneenikin oikein, kun aloin vältellä häntä. Sillä eihän seurailu asunnon, työpaikan tai kaupan hyllyjen välissä ole normaalin ihmisen käytöstä. Koin siis aikanaan juuri tuonkin ahdistavaksi, että hänellä oli jonkinlainen pakkomielle minusta. Onko muilla kokemuksia miten ystävyys suhteet lopetetaan aikuisiällä? En siis tavallaan sanonut ikinä, että en halua enää nähdä häntä, vaan katosin vain usvan lailla.
Kommentit (4)
Erään esimiehen piilovittuilu ja näsäviisaat kommentit alkoivat jostain syystä harmittaa kun oltiin tunnettu joku 10 vuotta. Ennen oltiin kavereita.
Tajusin, että hänen kommenttinsa todella heijastivat hänen näkemystään minusta, luulin ennen niiden olevan hauskaa läppää.
Viilensi välejä ja esimies oli ihmeissään. Aion vaihtaa työpaikkaa.
Aina kannattaa rukoilla apua Jeesukselta. Olen saanut selkeää ohjausta taivaan isältä vastaavassa tilanteessa.
Ystäväni katkaisi välit minuun, kun sairastuin parantumattomaan syöpään. Olimme tutustuneet jo lapsina.
Ihmettelin, mutta onneksi olin henkisesti terve. Hänellä viinipullo oli hyvä ystävä ja hä räyhäsi lukioikäisille lapsilleen.
Maailma muuttuu.
Ghostasit, ei cool. Mutta oliko ahdistumIesi perusteltua? Miten hän käyttäytyi siis?