Lue keskustelun säännöt.
Elämänhalun hiipuminen
01.12.2019 |
Elämäni on aina ollut vaikeaa. Kasvu väkivaltaisen alkoholistivanhemman kanssa. Huono itsetunto. Mieleen iskostettu tieto, ettei minusta ole mihinkään. Menin naimisiin, saimme lapsia, puoli elämää ja ero tuli. Uusi puoliso, aito sielunkumppani. Elämä asettuu uomiinsa, olen viimein keski-ikäisenä onnellinen ja olo on keveä. Vain hetkeksi. Sitten sairastuin vakavasti ja toivuin. Ehkä hetkeksi tai sitten en. Vuosi kerrallaan vain eteenpäin.
Nyt olen sitä mieltä ettei elämässä ole mitään järkeä. Nousta tuskasta hyvään ja taas pudota pinnan alle. Ikään kuin hukkua yhä uudelleen, vain välillä happea saaden. En jaksa.
Kommentit (3)
Ei ole ystäviä, joita tavata. Enkä jaksa tällä hetkellä luoda uusia ihmissuhteita. Yritän vain pitää päätä pinnalla ja suorittaa arkea lasten kanssa. Turhauttaa, kun en sairauden vuoksi voi tehdä kaikkea mitä haluan. Rajoitettua elämää. Ulkoilen kyllä ja suunnittelen joulua, jopa mietin, että mitä teemme ensi kesänä.
Täytyy yrittää positiivista ajattelua. Joskus vain tuntuu, että aina nurkan takaa tulee joku peikko ja taas on lähtötasossa, pinnan alla.
Kadehdin ihmisiä, joilla on hymy herkässä ja iloista menoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sulla on kuitenkin se puoliso, jonka kanssa voit keskustella asioista.
Ei kaikkea aina tarvitse jaksaa, mutta ystäviä todella kannattaisi hankkia. Niitä saa tosi helposti, kun vain tekee aloitteen. Lapsilta ei saa vertaistukea ja täytyy kokoajan olla paimentamassa. Se voi joskus olla todella rasittavaa.
Kuitenkin kun ne lapset siitä kasvaa, on sentään joku jonka kanssa puhua. Lapsesi, jonka kasvatit.
Keskity niihin asioihin, jotka ilahduttavat sinua.
Liiku niin paljon, kuin pystyt ja syö terveellisesti.
Tapaa ystäviä.
Kirjoita muistiin kaikkea mukavaa, mitä tapahtuu.
Mene juttelemaan ammattiauttajan kanssa. Ehkä tarvitset traumaterapiaa?