Eronneet, mietittekö koskaan erositteko oikeista syistä?

Olen hiljattain eronnut 13v kestäneestä parisuhteesta, johon syntyi pari lastakin. Parisuhde oli aina suht onnellinen, joskin itsestä tuntui enemmän tai vähemmän koko suhteen ajan että minulla ei ollut tilaa sanoa jos vaikka jokin asia harmitti. Puolisoa harmitti aina vähintään yhtä paljon tai jopa enemmän samankaltainen asia, ja sitten ei enää siitä omasta harmista puhuttukaan.

Viimeisen vuoden aikana kävin läpi ison (positiivisen) elämänmuutoksen ja olin varma, että se parantaa myös parisuhdettamme kun saan enemmän omaan elämääni sisältöä. Olinkin hyvin onnellinen ja se näkyi iloisuutena, parantuneena seksielämänä jne. Jonkin verran pyysin myös saada omaa tilaa, mitä minulla ei koskaan ole ollut. Puolison reaktio elämänmuutokseeni olikin kuitenkin vahva ahdistus: muutuin liikaa liian lyhyessä ajassa. Alkuun hän tutki puhelintani, myöhemmin mm. sai ahdistuskohtauksia jos olin ystävieni kanssa ulkona tai jos joku ystävä pyysi minua johonkin. Kerrottakoon, että tähän saakka minulla ei ollut ystäviä juurikaan, sillä olin hoitanut lapsiamme kotona vuosikausia vailla sosiaalisia verkkoja. Yritin avoimesti puhua muutostarpeesta jne., mutta se kantautui kuuroille korville. Tajusin uupuvani aivan loppuun puolison käytöksestä ja sitten se ero tulikin.

No, minua on eron jälkeen haukuttu, tekemisiäni on seurattu ja lisäksi olen saanut edelleen kantaa osan expuolisoni ahdistuksesta. Eron syyt ovat kuulemma kohtuuttoman kevyet. Itse yritän olla sinut päätökseni kanssa, mutta edelleen saan expuolisolta joka viikko kuulla toimineeni väärin. Ero oli kuulemma täysin yllättävä (ei ollut, olin ottanut rehellisesti puheeksi jo muutamia kertoja aiemmin ja yrittänyt etsiä ratkaisuja). Välillä vaan itsestäkin alkaa tuntumaan, että teinkö nyt väärin? Onko muilla kokemuksia jakaa omasta erosta?