Lue keskustelun säännöt.
"Lapsille kannattaa suuttua ajoissa"
14.11.2019 |
Työpaikan psykologi oli kahvipöytäkeskustelussa sitä mieltä, että lapsille kannattaa suuttua ajoissa, silloin, kun hermot ovat jo kiristyneet, mutta kohtuuttomilta reaktioilta säästävä hallinta vielä tallella. Hänen mielestään lasten on tärkeää nähdä jo pienenä, että omalla käytöksellä on yhteys toisen ihmisen tunnetiloihin. Tärkeää on kuulemma nimenomaan se, että lapsi näkee ja kokee tunteet sen sijaan että vanhempi selittäisi niitä lapselle.
Hän myös sanoi, ettei usko suorittavan vanhemmuuden olevan lapselle eduksi, koska lapsi aistii vanhemman suorittamisen. Vaikka vanhempi ei raivoaisi eikä läpsisi, silti lapsi voi kokea itsensä turvattomaksi vanhemman stressin ja kireyden vuoksi.
Mitä mieltä olette näistä?
Kommentit (6)
Juuri näin se on. Nykyään ekaluokille tulee aina useita näitä lapsia, joille ei ole koskaan suututtu tai sanottu vastaan. Yritäpä sitten saada heidät toimimaan ohjeen mukaan, kun vastaus on että en halua / en jaksa / et voi mua pakottaa / ei kotonakaan tarvi.
Tässä lausunnossa tosin puhuttiin myös siitä, että suuttua pitää ennen kuin aikuisella menee överiksi. Tämä on kokemukseni mukaan nykyään kuitenkin harvinaisempaa.
Itse opettajana käytän kuitenkin sordiinoa tunneilmaisussa. En näytä oppilaille omaa suuttumustani kuin aivan äärimmäisessä tilanteessa, niin on käynyt kymmenvuotisen urani aikana ehkä 5-10 kertaa. Noissa tilanteissa on ollut mukana aina pidempiaikaista kiusaamista / häirintää / epäasiallista vastaan tulkuttamista tai jotain todella vakavaa vaaraa aiheuttavaa toimintaa.
Yleensä sanon, että olen pettynyt tai harmissani, jopa vihainen oppilaalle jostain asiasta x. Toki negatiiviset tunteet näkyvät naamasta, mutta koko reaktioskaalaa ei minusta koulussa voi näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa järkevältä. Ei ole reilua lastakaan kohtaan, ettei näytä omaa harmistustaan. Tietty ihan pikkuasioita voi vain ohittaa. Musta se on tavallaan lapsen kunnioittamista, että on oma itsensä tunteineen kaikkineen.
Itse näytän tunteitani myös ns. henkisesti keskenkasvuisella tavalla. Yritän kasvattaa lapsiani ja kieltämättä tulee pomotettuakin. Myös suutun usein, kai ne on nää orastavat vaihdevuodet.
Lapset ovat mukavia ja täyspäisiä, pärjäävät hienosti koulussa ja tekevät annetut tehtävät. Kaikesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin se on. Nykyään ekaluokille tulee aina useita näitä lapsia, joille ei ole koskaan suututtu tai sanottu vastaan. Yritäpä sitten saada heidät toimimaan ohjeen mukaan, kun vastaus on että en halua / en jaksa / et voi mua pakottaa / ei kotonakaan tarvi.
Tässä lausunnossa tosin puhuttiin myös siitä, että suuttua pitää ennen kuin aikuisella menee överiksi. Tämä on kokemukseni mukaan nykyään kuitenkin harvinaisempaa.
Itse opettajana käytän kuitenkin sordiinoa tunneilmaisussa. En näytä oppilaille omaa suuttumustani kuin aivan äärimmäisessä tilanteessa, niin on käynyt kymmenvuotisen urani aikana ehkä 5-10 kertaa. Noissa tilanteissa on ollut mukana aina pidempiaikaista kiusaamista / häirintää / epäasiallista vastaan tulkuttamista tai jotain todella vakavaa vaaraa aiheuttavaa toimintaa.
Yleensä sanon, että olen pettynyt tai harmissani, jopa vihainen oppilaalle jostain asiasta x. Toki negatiiviset tunteet näkyvät naamasta, mutta koko reaktioskaalaa ei minusta koulussa voi näyttää.
Kyllä meidän koulun koulutuksissa on nimenomaan ohjattu opettajia näyttämään se vihaisuutensa, mutta juuri niin kuin ap kuvasi, eli aiemmin kuin on supervihainen. Eli se tunteiden näyttö on hallinnassa.
Tuon tyyppisiä ajatuksia olen minäkin mielessäni pyöritellyt, ilman sen kummempaa psykologin koulutusta.
Joskus taisin tällä palstallakin sanoa sitä, että lasten seurassa pitäisi pyrkiä olemaan oma itsensä, tai toki paras versio itsestään. Jos yrittää olla joku muu, tarvitsee pian hermolomaa omista lapsistaan.
Ja lapsille on melkoinen karhunpalvelus, jos heillä on loputtoman kärsivällinen aikuinen lähellään. Heiltä tosiaan jää oppimatta arjessa luovimisen taito.
Sain hirveästi alapeukkuja jossakin vuoroviikkovanhemmuutta koskevassa keskustelussa, kun totesin että ehkä ei ole lapsen etu, että koko kalenteri siivotaan hänen läsnäoloaan varten.