Kun omien, aikuisten vanhempien seurassa olo ahdistaa

Vanhemmat yleensä on aikuisia. Ainakin siinä tapauksessa, että lapsi osaa jo kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat yleensä on aikuisia. Ainakin siinä tapauksessa, että lapsi osaa jo kirjoittaa.

Haha, voi ei, totta :D No, kiitos ensimmäisestä kommentista! Kai yritin muotoilla jotain josta ilmenisi etten itse ole 11-vuotias... Ettei kukaan avaa otsikkoa huolestuneena, että täällä joku lapsi tarvitsee apua.

Asutteko lähekkäin vai pitääkö yöpyäkin?

Vierailija kirjoitti:

Asutteko lähekkäin vai pitääkö yöpyäkin?

Ei tarvitse yöpyä, ihan on eestaas ajeltavissa oleva matka. Tuntuu ihan mahdottomalta kuinka jo lokakuussa alkoi ahdistaa tapaninpäivän kahvittelukin, joka kestää sen pari tuntia maksimissaan. Että jotain järkeilyä tähän nyt kaipaisi.

Painostavatko vanhemmat käymään? Jos eivät, niin on helpompi olla menemättä. Jos kovasti pyytävät, niin poikkea pikimmiltään. Voihan olla etteivät vanhempasikaan niin kovasti kaipaa vierailuja tai eivät ainakaan loukkaannu, vaikka et menisikään.

Itselläni on aikuisia lapsia ja ilmaisen kyllä ennen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ynnä muuta juhannusta, että tervetuloa, mutta jos ette ehdi tai teillä on muuta menoa, niin se on ihan ok. Toinen lapsista asuu toisella paikkakunnalla ja käy harvakseltaan, toinen asuu lähellä ja käy useammin. Mielestäni ns. juhlapäivinä ei tarvitse tulla, vaan tulla voi koska tahansa.

Tämä nyt ei ollut vastaus tuohon ahdistukseen, mutta tiedätkö odottavatko he vierailua vai oletatko vain?

Olet psyykkisesti sairas. Hae apua.

Normaalia ihmistä ei tuollaiset asiat ahdista.

Jos vanhemmat muuttuneet tuosta, voivatkohan ehkä puhuakin asiasta? Pystyykö ottamaan puheeksi? Silloinhan pääsisitte käsittelemään asiaa ja suhde voisi ehkä muuttuakin.

Niin se helposti menee, että omien perheenjäsenten läsnäolo palauttaa mieleen muistoja ja tunnelmia lapsuudesta, ja jos ne ovat ikäviä, niin se voi tehdä surumielisen olon. Varsinkin joulunpyhät ja niiden tutut traditiot saattavat voimistaa sitä mieleen palautumista.

Sitä ei varmaan ihan täysin pysty korjaamaan koskaan. Mutta se mitä voi nykyhetkessä tehdä on, että luo parempia muistoja mukavammasta yhdessäolosta. 

Ymmärrän erittäin hyvin. Itse en ole missään tekemisissä isäni kanssa, koska hän oli väkivaltainen minua ja äitiäni kohtaan sekä henkisesti että myös fyysisesti. Hän on tyypillinen narsisti, jonka mielestä häntä pitäisi palvoa ja ylistää.

Käsitin, että nämä sun aikuiset (:D) vanhemmat ovat muuttaneet käytöstään parempaan suuntaan, joten josko yrittäisit uskoa näin tapahtuneen? Kysy jommalta kummalta, että olisiko tämä asia, josta voisitte joskus jutella?

Me on juteltu lasten kanssa paljonkin mun huonoudesta aikanaan, ja kun asia saatiin käsiteltyä, niin se palautti meidät jälleen yhteen. Ketään ei ahdista, pelota tms.

Jos sinulla on siis jo oma perhe, niin eihän sinne joka vuosi ole jouluna pakko mennä. Jos ei lapset sitä kovasti toivo?

Mulla auttaa se että hyväksyn tunteeni, eli tiedän että ahdistaa mutta sitten se on taas ohi. Ahdistus nousee ennen seuraavaa tapaamista, mutta sekin menee sitten ohi. Ajattelet vaan että "tänään klo 19 (tai mikä sitten onkaan ) tämä on ohi. Mulla on taustalla hyväksikäyttöä ja väkivaltaa ja siitä "parantunut" vanhempi, mutta ei ne välit koskaan normalisoidu. Ainoa omainen niin käyn kylässä silloin tällöin.  Ihme homma tämäkin , jos tuntematon/opettaja/kaveri olisi tehnyt mitään , mitä tapahtui, koko yhteiskunta kannustaisi olemaan menemättä lähelle. Vanhempaa ei oikein voi hylätä. 

Kiitos kaikille kommenteista, kokemusten jakamisesta ja vinkeistä. Paljon ajatuksia heräsi ja juurikin tuo nykyhetkessä muistojen luominen on se mihin haluaisin pystyä tähtäämään. Ahdistuksen tunteiden hyväksymistä on tullutkin harjoiteltua, mutta tämän asian osalta treenejä lienee syytä jatkaa.

-ap