Oletko vaihtanut ammattia rohkeasti aikuisiässä?

Nostan.

Olen vaihtanut. (29v läksin vaki duunista)

Vaihdoin koska totesin, että en jaksa tehdä työtä johon en pysty itse vaikuttamaan (trukkikuski paperitehtaalla)

Jouduin opiskelemaan 6 vuotta. (DI)

Rahoitin opintotuella, osa-aika työllä ja omaa sekä perheen elintasoa laskemalla.

Kyllä. 5v meni hyvin ja sitten ojasta allikkoon efekti.

Olen, oli pakko kun edellisellä alalla ei töitä ollut. Olin 38 v ja opiskelin sairaanhoitajaksi ansiosidonnaisella. Ojasta allikkoon meni, töitä kyllä on mutta vihaan alaa. Liian raskas ja törkeän alipalkattu.

Lähden tammikuussa ulkomaille suomenkieliseksi aspaksi. Kouluttavat työhön ja aloituspalkka ihan kohtuullinen kyseisen maan keskipalkkaan nähden.

Olisi kiva sitten kuulla muita kuin niitä lähihoitajaksi kouluttautuneiden juttuja. Niitä kun on joka toisella.

Tarkoitus olisi nyt vaihtaa alaa, jos pääsen opiskelemaan. Haluan tehdä vielä jotain muutakin kuin tätä tylsää työtä, jota olen tehnyt nyt jo ihan tarpeeksi pitkään ja joka päivä tympäisee lähteä töihin. Työuraa on kuitenkin vielä vuosikymmeniä jäljellä, kun eläkeikä nousee koko ajan.

Rohkeudella ole siinä mitään tekoa, pakon edessä ja monesti.

Opiskelu on erittäin mukavaa ja jaksan innostua siitä varmasti kuolemaani asti. Olen pian 60 vuotta ja valmistunut kahdeksaan ammattiin. Kaikki valmistumiset ovat johtaneet työpaikkoihin, joissa  olen viihtynyt puolesta vuodesta kymmeneen vuoteen. En edes kykenisi nyhvöttämään samassa työpaikassa, sillä niissä usein kyllästyy ihmisten kapeakatseisuuteen. 

Olen ollut korkeammissa asemissa tai alinta kastia. Minulla ei ole tarvetta päteä titteleillä, vaan kyvyilläni ja persoonallani. Niinpä heikot ja osaamattomat  pomot tai organisaatio ovat usein suurin syy jättää työpaikkani. Miksi pilata elämänsä työpaikalla, jonne on vaikea mennä aamulla?

Työ ei ole enää sitä, että pysymme samassa paikassa eläkeikään asti. Tulevaisuuden visioissa se on jopa haitaksi ihmisen työuralle sekä osoittaa joustamattomuutta, ettei uskalla lähteä uuteen mukaan. Työsuhteet ovat projekteja, joissa on loppu tietyn ajan jälkeen. On parempi saada hyvä maine niin kuin kehua, miten olin 21 vuotta samassa hommassa uskollisesti. Se kuulostaa pakkomielteiseltä ja henkisesti köyhältä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen, oli pakko kun edellisellä alalla ei töitä ollut. Olin 38 v ja opiskelin sairaanhoitajaksi ansiosidonnaisella. Ojasta allikkoon meni, töitä kyllä on mutta vihaan alaa. Liian raskas ja törkeän alipalkattu.

Hei mulla ihan sama juttu! Palkkakaan ei haittaisi mutta työajat, hirveä vastuu ja alimiehitys kyllä. Ja työn fyysisyys. Olisin parhaimmillani ihan erilaisissa töissä.

Olen pari kertaa ja varmaan vaihdan vastakin. Nautin uuden oppimisesta ja kyllästyn toistoon. Uudessa työssä viihtyy pari vuotta niin että siinä on imua ja haastetta. Sitten menee muutama vuosi kivasti rutiinilla kun osaa jo kaiken oleellisen hyvin, mutta sen jälkeen leipääntyy, kyynistyy ja alkaa tuntua että kaikki annettava on jo annettu eikä mitään enää saa. Pelkkä firman vaihto usein ei paljoa auta kos hommat pysyy samana. Alaa vaihtamalla saa paljon enemmän, sekä laajempaa näkökulmaa ja kokemusta että uudenlaisia haasteita. Monialaosaajana uudellakin alalla voi myös saada aikaan innovaatioita, kun ei ole päähän ja selkärankaan taottu sitä ainutta oikeaa tapaa, miten asiat on aina tehty.

Olen vaihtanut monta kertaa, enemmän tai vähemmän pakosta. Alkuperäisellä opistokoulutuksella oli 3 eri ammattia, jos ei lasketa alan sisällä vaihtelua eri tehtäviin, kun varsinainen ammattinimike ei muuttunut. Sitten opiskelin maisteriksi, ja tällä koulutuksella on ollut myös 3 eri ammattinimikettä ja voi olla, että ainakin kerran joudun vielä vaihtamaan ennen eläkeikää.

Rahoitus tuli opintotuella, ja samaan aikaan oli pienin omaishoitotuki.