Entä jos ei ole mahdollisuutta parempaan elämään eikä voi sopeutua siihen mitä on?

Miettiny samaa. Minulla on krooninen parantumaton sairaus. Toki olisi mahdollisuuksia johonkin vertaistukipa*kaan ja luoda jonkinlainen sosiaalinen elämä, jos olisi valmis alentamaan omia standardeja _paljon_. En vaan meinaa olla valmis alentamaan niitä tarvittavan paljon, en vaikka ainoa toinen vaihtoehto enää on oikeastaan nirri pois/yksin lopun odottaminen. Se oma persoonallisuus ei tunnu muovautuvan uusiin, huonoihin olosuhteisiin sopivaksi.

Vain muutama vuosi sitten minulla oli monenlaisia mahdollisuuksia elämässä, haaveilin lapsesta, olin kauniin näköinen, kivuton, ihan älykäs, sosiaalinen ja minulla oli mieluisia harrastuksia. Nyt olen joutunut luopumaan niistä harrastuksista, kärsin päivittäin kivuista, olen hedelmätön ja näytän kauhealta sairauden takia. Totta kai voisin silti vielä saada jonkinlaisen työn, ystäviä ja parisuhteen. En vaan pysty ajattelemaan, että tämä fyysinen ja psyykkinen kokonaisuus on se, jolla haluan tässä maailmassa osallistua. En enää halua näillä korteilla pelata. - 1

Voit elää niin kuin haluat. Itse olen sopeutunut ja viihdyn hyvin omassa risassa, rumassa, mutta rakkaassa elämässä.....

Vierailija kirjoitti:

Voit elää niin kuin haluat. Itse olen sopeutunut ja viihdyn hyvin omassa risassa, rumassa, mutta rakkaassa elämässä.....

En ymmärrä tätä viestiä oikein. Eihän rajoittavan elämän kanssa käytännössä välttämättä voi tehdä mitä haluaa? Silloinhan on pakko alkaa haluta sitä mitä voi tehdä, mutta mitä jos ei vaan pysty haluamaan. Olet ehkä sopeutunut, koska sinulla oli hyvät edellytykset siihen. Kiinnostaisi, mikä tekee elämästäsi sinulle rakkaan? - 1

Loppujen lopuksi on kaksi vaihtoehtoa: joko tosiaan et voi sopeutua ja lopetat elämäsi tavalla tai toisella, tai sitten jatkat ja sopeudut - jälleen tavalla tai toisella.

Olin itsekin sairastuessani vaikeaan sairauteen tämän valinnan edessä. Harkitsin ihan tosissani myös vaihtoehtoa lopettaa elämäni. Ei vaan ollut ns. "munaa" oikeasti tehdä sitä, muuta kuin ryyppäämällä liikaa, mikä on varsin hidas tapa tehdä itsemur*ha. 

Siinäpä sitten totesin, että kun en näköjään elämääni saa lopetettua, niin se tarkoittaa siis että sopeudun, pakon edessä. Sitten jää vaan valinnanvaraa siitä, miten sopeutuu. Että jääkö valittamaan omaa kurjaa kohtaloa ja sopeutuu hammasta purren, vastentahtoisesti, harmitellen vuosien päästäkin että voi pahus kun ei ole sitä sisua tehdä itsemurh*aa niin pakko tätä kammottavuutta kärsiä päivästä toiseen, ja rukoilla nopeasti vievää sairautta tai onnettomuutta. Sellainen alkaa käydä aika raskaaksi kun vuodet vierivät. Lääkkeillä ja päihteillä voi helpottaa toki.

Tai voi valita opetella nauttimaan ihan pienistäkin asioista, sellaisista joita ei ennen nähnyt yhtään minään, koska elämässä oli niin paljon isompia juttuja. Kun itse menin uraohjuksena työelämässä, oli aina kiirekiirekiire, ja vastapainoksi sitten matkoja, extreme-elämyksiä jne. Mutta kun sellainen jäi pois, sitä pysähtyi huomaamaan pienten arkisten hetkien kauneuden. Kivuttomien hetkien taivaallisuuden. Luonnon kauneuden. Sen miten paljon hyvyyttäkin on ihmisissä ja eläimissä, vaikka aina puhutaan että ainakin ihmiset on kylmiä ja pahoja. En minä hirveästi mitään nykyään elämässäni tee, mutta olen onnellinen useimmista hetkistä, aina silloin jos oireet ei ole sietämättömiä.

Tehdään julkinen joukkoitsemurha. Jos mulle psykiatrikin nauraa niin en keksi muuta.

Onnellisuus on toiveet miinus toteutuneet asiat. Jos kykysi toteuttaa erilaisia asioita onkin rajoittunut (monella on), niin voit myös säätää toiveitasi ja saavuttaa näin onnellisuutta. Ja kyllä, omia odotuksiaan ja toiveitaan voi muuttaa tilanteeseen nähden realistisemmiksi. Ymmärrän sen ettei haluaisi, mutta lopulta yleensä kärsimys jonka jatkuva pään seinään hakkaaminen (kun tahtoo asioita jotka ei kerta kaikkiaan ole itselle enää mahdollisia) uuvuttaa ja saa säätämään toiveitaan realistisemmiksi. Ja sitten huomaa, että eipä tämä hassumpi olotila olekaan.

Vaikea paikka. Pahinta on se kun joku neropatti tulee sanomaan "sinulla on vielä paljon elämässäsi asioita joista olla kiitollinen". Kukaan ei voi sanoa toiselle noin. Vain itse tietää menetystensä suuruuden ja sen riittääkö jäljelle jäänyt hyvään elämään.

Näen yhä elämässäni hyvän, on kauniita säitä, musiikkia ja hyvää kahvia... Mutta ei se ihan riitä vastapainoksi kaikelle. Siis periaatteessa kun ilmestyy uusi kappale jota en olisi kuullut jos olisin jo aiemmin poistunut täältä, niin nautin kyllä siitä, mutta ajattelen että en nyt varsinaisesti olisi sitä tarvinnut. Mieluummin olisin poistunut entisenä itsenäni kuin jonain uutena, huonompana versiona. Sori ei ole tarkoitus omia ketjua, ap ei ole ehkä just täällä. - 1

up