Miksi ne ihmiset jotka juttelevat minulle työpaikalla eli työkaverit eivät koskaan kysy mitä minulle kuuluu?

Sun pitää myös kysymättä höpöttää omia asioitasi.

Minä kysyn monesti mitä kuuluu ihmisiltä, olen huomannut että tästä valittavat jättävät kuitenkin usein vastaamatta, ei vain työpaikalla. . .

Mistälie johtuu, uhriutuminen on kivaa?

Minua ei ikinä ole kiinnostanut kysytäänkö kuulumisiani, silti sitä kysytään ja jätetään vastaamatta jos itse sitten kysyn.

Outo ilmiö.

Saman huomannut. Ihmiset oksentavat omat kuulumisensa, lasten kuulumiset, lasten lasten kuulumiset. Ikinä ei olla kiinnostuttu toisesta. Minä-minä-minä...

Ei pidä kysyä "mitä kuuluu?" keltään sellaiselta jonka lapsen kuolemasta tai terminaalisyöpädiagnoosista ei ole valmis kuulemaan, tai jonka itkua ei halua katsella.

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää myös kysymättä höpöttää omia asioitasi.

Niin varmasti. Minulle vaan tulee siitä jotenkin itsekeskeinen olo.

Ap

älä pengo yksityisasioita,. kerro mielummin

Vierailija kirjoitti:

Ei pidä kysyä "mitä kuuluu?" keltään sellaiselta jonka lapsen kuolemasta tai terminaalisyöpädiagnoosista ei ole valmis kuulemaan, tai jonka itkua ei halua katsella.

Mutta semmoiselle silti halutaan pölöttää omia asioitaan? Jos toisella on potentiaalisesti terminaalisyöpädiagnoosi niin haluaako hän kuulla toisen Ikea-reissun epäonnistuneista lihapullista vailla vastavuoroisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pidä kysyä "mitä kuuluu?" keltään sellaiselta jonka lapsen kuolemasta tai terminaalisyöpädiagnoosista ei ole valmis kuulemaan, tai jonka itkua ei halua katsella.

Mutta semmoiselle silti halutaan pölöttää omia asioitaan? Jos toisella on potentiaalisesti terminaalisyöpädiagnoosi niin haluaako hän kuulla toisen Ikea-reissun epäonnistuneista lihapullista vailla vastavuoroisuutta?

Voi hyvin halutakin. Jotkut osaa kertoa juttuja omasta elämästään kiinnostavasti ja osallistavasti, ja akuutissa vaikeassa tilanteessa moni haluaa harhauttaa itseään toisten seuralla ja keveistä asioista puhumisella eikä missään nimessä selitellä asiaansa tuntemattomille jotka ei osaa suhtautua. Ja jos ei halua, niin aikuinen ihminen varmaan pystyy vaihtamaan aihetta tai poistumaan tilanteesta jonkun tekosyyn varjolla.

Jakaminen pitäisi muutenkin nähdä aiheen avaamisena yhtä lailla kaikille ja kutsuna vastavuoroisuuteen, eikä loukkaantua siitä ettei mitäkuuluut kuulu suomalaiseen kulttuuriin niin kiinteästi kuin jossain muualla, missä niihin sitten ei ole sopivaa vastata rehellisesti. Sitten jokainen voi itse ilman paineita valita, mistä haluaa kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Saman huomannut. Ihmiset oksentavat omat kuulumisensa, lasten kuulumiset, lasten lasten kuulumiset. Ikinä ei olla kiinnostuttu toisesta. Minä-minä-minä...

Eikö sitä voi puhua yleisistä asioista kuten politiikasta, urheilusta, tv-ohjelmista ja erilaisista harrastuksista, eikä niinkään varsinaisesta yksityiselämästä?

Ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti naisten - on enimmäkseen sitä, että kaikki hölöttävät vuorotellen itseriittoisesti omia asioitaan ja siten syntyy illuusio, että joku välittää ja minä olen tärkeä.

Todellisuudessa kukaan ei välitä. Ihmisiä aidosti kiinnostaa hyvin pienen lähipiirin asiat, ei muiden. Siinä kohtaa kun tämän ymmärtää ja lakkaa odottamasta, että muu maailman on sinulle jotain mielenkiintoa velkaa, on elämä huomattavasti helpompaa.

Mitä kuuluu on kyllä idioottimaisin kysymys mitä on. Lähinnä siinä heitetään pallo toiselle, kun ei itse keksi puhumista.

Ihan jaarittelun aloitus. Eipä tässä mitään /kummempia, ilmojapidellyt. Entä itelles.

Oikeesti kuka haluu tollasta kanssa käymistä?

Olin työpaikassa aivan uutena enkä siis tuntenut ketään ennestään. Oli se aikamoinen paikka mennä tuommoiseen tilanteeseen. Olin aika iloinen ja vein esim. herkkuja työkavereille useaan kertaan. Olen puhelias ja jonkin verran juttelin asioita, en kuitenkaan mitään ihmeempää. Ei mennyt kauaakaan, kun alkoivat juoruilla ja valittaa minusta. Oli se aika julmaa, kun ei tiennyt voiko kehenkään luottaa edes pienissä asioissa. Ja lopputulema oli se, että minut savustettiin ulos työyhteisöstä aika nopeasti, siitä olen jo alkanut toipua. Varoituksen sana jos " pääsette " palkkatukitöihin, niin usein ei odoteta, että olette suht normaaleja työntekijöitä, vaan vähempikin riittää. Mieluusti istutte vaan passiivisena ja oottelette josko esimies jotain tekemistä jossain vaiheessa keksii. Ja nimellähän ei näitä työllistettyjä kutsuta, ainakaan kunnan töissä , vaan he ovat tosiaan työllistettyjä. Että näin...Vantaalla.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti naisten - on enimmäkseen sitä, että kaikki hölöttävät vuorotellen itseriittoisesti omia asioitaan ja siten syntyy illuusio, että joku välittää ja minä olen tärkeä.

Todellisuudessa kukaan ei välitä. Ihmisiä aidosti kiinnostaa hyvin pienen lähipiirin asiat, ei muiden. Siinä kohtaa kun tämän ymmärtää ja lakkaa odottamasta, että muu maailman on sinulle jotain mielenkiintoa velkaa, on elämä huomattavasti helpompaa.

Kummasti ne naiset kuitenkin saa siitä kanssakäymisestään tukea jonka vaikutus heijastuu heidän elämänsä pituuteen asti.

Mulla on yksi ihan samanlainen kollega. Höpöttää vaan omia asioita, kohteliaisuudesta saatan kysyä mitä kuuluu, en saa takaisin häneltä koskaan samaa. Varmaan pitäisi omista asioista hölöttää samalla lailla muttakun ei kiinnosta tuoda itseä esiin tolleen. On se tylsää kuunnella toisenkin juttuja, puhetulva tulee silloinkin kun en kysy mitä kuuluu.

Jos keskustelu sujuisi normaalisti että toinenki välillä kyselee niin kertoisin helpommin omiakin asioita, koska se olisi KESKUSTELU eikä toisen puhetulvaa omista asioistaan

Tämä on tosi yleinen ilmiö. Ihmiset nyt vaan ovat etenkin tänä päivänä itsekeskeisiä. Juuri siksi me voidaan henkisesti niin huonosti. Kun välittää muista aidosti se lisää myös omaa onnellisuutta.