"Paransin itse oman masennukseni" kertoo dosentti Rantala

Täytyy kyllä sanoa että kaikki nuo asiat mitkä mainitsee nyky-yhteiskunnasta ovat ihan totta. Mahdotonta tietää kyllä koko totuutta, mutta on mielestäni järkeenkäypää että kaikki nuo negatiiviset asiat vaikuttavat siihen että toisille kehittyy masennus ajan myötä.

ap

Mielestäni ei avioeron jälkeinen masennus ole mikään oma sairautensa, vaan reaktio menetykseen. Sellaiseen auttaa aika, ihan samoin kuin läheisen menetyksessä kuolemalle on luonnollinen suruaika.

Yleisesti tiedetty jo pitkään, että suolisto on toiset "aivot".

Eli suoliston kunto on ihmiselle ensiarvoisen tärkeää.

Ravinto ja elämäntavat ja sairaudet vaikuttaa suolistoon.

Huonolla ravinnolla on suoliston kautta aivotoimintaan/mielialaan suora ja dramaattinen vaikutus.

En pystynyt lukemaan artikkelia, kun pisti niin paljon vihaksi. Dosentti on taas yksi niitä ihmisiä, jotka uskovat sairastaneensa kliinistä masennusta vaikka todellisuudessa hän oli surullinen, pettynyt ja mielialaltaan masentunut avioeron takia.

Minä olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja siinä ei todellakaan lähdetä hoitamaan itseään hankkimalla tietoa ja hoitamalla itse itseään. En pystynyt edes liikkumaan ihmisten ilmoilla huimauksen ja näköhäiriöiden takia, ja voimani riittivät hädin tuskin siihen, että hain ruokaa, lämmitin sitä ja palasin sänkyyn makaamaan ja tuijottamaan kattoon. En jaksanut elää eikä minulla ollut pienintäkään halua tai tarvetta yrittää hoitaa itseäni, koska millään ei ollut mitään merkitystä. Ilman lääkitystä en olisi tänä päivänä työkykyinen.

Dosentti voisi mennä myös kertomaan ohjeensa sille suljetulle osastolle, jossa eräs ystäväni oli vaikean masennuksen takia. Ja ylipäänsä psykiatrisiin sairaaloihin; menisi sinne ja kertoisi, että heidän kannattaa passittaa masennuspotilaat kotiin ja käskeä näiden hoitaa itse itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ei avioeron jälkeinen masennus ole mikään oma sairautensa, vaan reaktio menetykseen. Sellaiseen auttaa aika, ihan samoin kuin läheisen menetyksessä kuolemalle on luonnollinen suruaika.

Niin. Eihän menetyksestä johtuva suru ole sairaus.

Ennen vanhaan ihminen sai kantaa surunauhaa hihassaan jos läheinen kuoli, merkiksi muille mitä oli tapahtunut. Oli lupa ottaa vastaan lohtua ja rohkaisua muilta.

Nyt on heti "masentunut" jos on poissa paikoiltaan järkyttävän menetyksen johdosta.

Suru pitäisi nopeasti tyyliin joogata pois silmistä! 

Kyllä varmaankin kiireen vuoksi voidaan liukuhihnalta määrätä esimerkiksi nuorille aika helpolla lääkitystä, kun ei ole resursseja tutkia kunnolla missä mättää..?

Pistää vihaksi kirjoitti:

En pystynyt lukemaan artikkelia, kun pisti niin paljon vihaksi. Dosentti on taas yksi niitä ihmisiä, jotka uskovat sairastaneensa kliinistä masennusta vaikka todellisuudessa hän oli surullinen, pettynyt ja mielialaltaan masentunut avioeron takia.

Minä olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja siinä ei todellakaan lähdetä hoitamaan itseään hankkimalla tietoa ja hoitamalla itse itseään. En pystynyt edes liikkumaan ihmisten ilmoilla huimauksen ja näköhäiriöiden takia, ja voimani riittivät hädin tuskin siihen, että hain ruokaa, lämmitin sitä ja palasin sänkyyn makaamaan ja tuijottamaan kattoon. En jaksanut elää eikä minulla ollut pienintäkään halua tai tarvetta yrittää hoitaa itseäni, koska millään ei ollut mitään merkitystä. Ilman lääkitystä en olisi tänä päivänä työkykyinen.

Dosentti voisi mennä myös kertomaan ohjeensa sille suljetulle osastolle, jossa eräs ystäväni oli vaikean masennuksen takia. Ja ylipäänsä psykiatrisiin sairaaloihin; menisi sinne ja kertoisi, että heidän kannattaa passittaa masennuspotilaat kotiin ja käskeä näiden hoitaa itse itsensä.

Tämäkin on totta.

Vuosikausia olin hoidettavana keskivaikean masennuksen vuoksi. Lääkitys.

Jossain kohtaa vaan napsahti päässäni ja aloin miettimään omaa hyvää oloani miten sen saavutan. Tuntui pahalle olla itsekäs ja vaatia asioita joita haluan.

Rupesin syömään ruokaa joka itseäni kiinnosti. Perhe oli kauhuissaan raasteista ja salaatista. Keitoista. Rupesin kävelemään 3 krt/vk. Teimme perheen kanssa retkiä lapset edellä kuitenkin itse valitsin kiinnostavimmat. Vaikea selittää. Kuulostan tyrannilta. Aiemmin vain miehen valitsemat kohteet olivat sallittuja ja ne oli moottori urheiluun liittyviä pääosin aikuistapahtumia.

Pikkujutut mitä muutin elämässämme ja aloin voida paremmin. Erosin miehestä koska mun valitsemat jutut oli hänen mielestään tyhmiä. Eron jälkeen olin surullinen, ehkä masentunut muttei ollut samaa kuin keskivaikea.

Voiko siis sanoa että paransin itseni? Voi olla mutta tarvitsin ulkopuolista apua. Muuten en olisi selvinnyt.

N50

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ei avioeron jälkeinen masennus ole mikään oma sairautensa, vaan reaktio menetykseen. Sellaiseen auttaa aika, ihan samoin kuin läheisen menetyksessä kuolemalle on luonnollinen suruaika.

Totta, suru ei ole sairaus. Ottaa työterveyslääkärinä välillä suunnattomasti päähän kun ihmiset hakeutuvat työterveyshuoltoon lääkärille kun vaikka iäkäs sairas äiti on menehtynyt kuten on ollut odotettavissa jo pitkäänkin. Se ei ole sairasta että oman vanhemman kuolema aiheuttaa surua. Puhumattakaan että se olisi sairasta että vaikka puolison kuolema aiheuttaa surua, toki riippuu avioliitosta ilmeneekö surua jos puoliso kuolee. Mutta se vasta sairasta olisikin jos oman lapsen kuolema ei herättäisi surua, siis päin vastoin: se on ihan terve reaktio jos tulee surua ja järkytystä oman lapsen kuolemasta, päässä olisi vikaa jos se ei missään tuntuisi ja se olisi psykiatrinen sairaus, esim. persoonallisuushäiriö jos oman lapsen kuolema ei tuntuisi missään.

Toki voi olla mieleltään sairas ja työkykyinen silti jos on ihan normaali oli vaikka oma lapsi olisi kuollut, tämän mielen sairauden takia ei toki tarvitse sitten sairaslomaa.

Typerimmillään ihmiset luulevat että siihen saa sairauslomaa että pitää järjestellä hautajaisia! Mikä ihmeen sairaus se on muka? Siihen voi käyttää lomapäiviä tai pyytää vaikka työnantajalta palkatonta vapaata jos ei töihin kykene hautajaisjärjestelyjen takia menemään järjestslyjen viedessä aikaa ja jos asiat pitää järjestellä työaikana.

Samoin jos tulee yt-neuvotteluissa potkut ja on irtisanomisaika päällä niin yllättäen heti sairastutaan johonkin psyykkiseen sairauteen joka estää työnteon. Ihmiset vemppaavat kuin varusmiehet. Yllättäen yrittäjät eivät jää Kelan rahoille jos lähiomainen kuolee vaan jatkavat töitään siltä osin kuin kykenevät.

Kansainvälisestä tautiluokituksesta löytyy diagnoosikoodi Z-luokan diagnoosilla "lähiomaisen katoaminen tai kuolema". Se tarkoittaa että henkilö hakeutuu terveydenhuollon palvelujen piiriin vaikka ei ole sairas, eli kyseessä on syy ottaa yhteyttä terveydenhuoltoon esim. lääkäriin, syy, jonka perusteella ei todeta sairautta mutta kun jokin syy pitää kirjata miksi henkilö vastaanotolle tuli niin näitä löytyy. Löytyy sieltä esim. "löytölapsen löytäminen", jolla syyllä esim. kehitysmaissa hakeudutaan lääkäriin. Löytyy toki "tekosairas" myös, mitä voi esim. varusmiehillä käyttää.

Jos sairaslomaa kirjoittaa Z-luokan diagnoosilla, niin potilas saattaa saada ku8n saadakin sairaslomaa jos työnantaja sitä myöntää kun lääkäri on todennut työkyvyttömäksi potilaan vaikka potilas ei olisikaan sairas. Yleensä Z-luokan koodilla ei saa palkkaa sairasloma-ajalta sen enempää kuin vaikka krapulan tai haitallisen alkoholin käytön takia kirjoitetulla sairauslomalla. Huom. krapula eli alkoholin vieroitusoireet on tautiluokituksen mukaan sairaus kuten haitallinen alkoholin käyttö tai alkoholismi. Kela ei tosin näiden päihteiden käytön takia ilmenneiden sairauksien perusteella myönnä sairauspäivärahaa vaikka sairaus kyseessä luokituksen mukaan onkin. Potilashan voi olla toki työkyvytön vaikka ei olisikaan sairas, esim. omaisen kuoleman takia. Potilas voi olla myös sairas ja silti työkykyinen, esim. lievän masennuksen takia.

Suomen sairausvakuutusjärjestelmässä sairauspäivärahaa ei kuitenkaan makseta kuin sairauden aiheuttaman työkyvyttömyyden takia, tämä taas on poliittinen päätös eikä asia kuulu lääkärille eikä lääkäri voi asiaan vaikuttaa. Asiaa voidaan toki yrittää muuttaa ja Suomessa lait säädetään eduskunnan päätöksellä, kansanedustajat taas valitaan vaaleilla. Suomessa jokaisella on siis mahdollisuus vaikuttaa lakeihin koska ylintä valtaa Suomessa käyttää kansa, kansa saa valita kansanedustajansa jotka edustava kansaa tässä vallankäytössä.

Pistää vihaksi kirjoitti:

En pystynyt lukemaan artikkelia, kun pisti niin paljon vihaksi. Dosentti on taas yksi niitä ihmisiä, jotka uskovat sairastaneensa kliinistä masennusta vaikka todellisuudessa hän oli surullinen, pettynyt ja mielialaltaan masentunut avioeron takia.

Minä olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja siinä ei todellakaan lähdetä hoitamaan itseään hankkimalla tietoa ja hoitamalla itse itseään. En pystynyt edes liikkumaan ihmisten ilmoilla huimauksen ja näköhäiriöiden takia, ja voimani riittivät hädin tuskin siihen, että hain ruokaa, lämmitin sitä ja palasin sänkyyn makaamaan ja tuijottamaan kattoon. En jaksanut elää eikä minulla ollut pienintäkään halua tai tarvetta yrittää hoitaa itseäni, koska millään ei ollut mitään merkitystä. Ilman lääkitystä en olisi tänä päivänä työkykyinen.

Dosentti voisi mennä myös kertomaan ohjeensa sille suljetulle osastolle, jossa eräs ystäväni oli vaikean masennuksen takia. Ja ylipäänsä psykiatrisiin sairaaloihin; menisi sinne ja kertoisi, että heidän kannattaa passittaa masennuspotilaat kotiin ja käskeä näiden hoitaa itse itsensä.

toimin nykyään yleislääkärinä ja työterveyslääkärinä, mutta olen ollut myös psykiatrina töissä yliopistollisessa sairaalassa hoitaen lähinnä psykoosisairauksia ja persoonallisuushäiriöisiä. Päivystäessä psykiatrina toki nähnyt kaikkea laidasta laitaan

Sain erinomaisen työtodistuksen psykiatrialta yliopistosairaalasta, kaikki arvostelukohdat asteikolla 1-5 olivat 5. Sitten sairastuin itse puhtaaseen kliiniseen masennukseen: kaikki hyvin, uusi omakotitalo, avomersu kesäautona automiehenä, uusi Volvo talviautona, hyvä avioliitto, hyvä vaimo, terve ihana tytär, joka oli 3-vuotias, hyvä työ, rahaa paljon, ei asuntolainaa eikä muitakaan velkoja, ei taloudellisia huolia, harrastuksia, ystäviä, sukua jne. ympärillä. Masennuin silti ilman mitään syytä, aloin alkoholisoitua, vaimo lähti, lopetin työt pariksi kuukaudeksi, en saanut astioita tiskattua pariin viikkoon kuin vasta sitten kun ne olivat lopussa ja oli pakko laittaa ne pesukoneeseen, en jaksanut pestä pyykkiä, en jaksanut edes käydä suihkussa, tilasin ruokaa kotiin tai raahauduin lähikauppaan kun ruoka kokonaan loppui. Välillä halusin vain nukkua ja makasin vain sohvalla koettaen katsella elokuvia netflixistä yms. Harrastaa en jaksanut mitään aiemmin tärkeitä harrastuksia.

Ajattelin että p..rkele jos joku katsoisi tilannetta ulkopuolelta niin ihmettelisi mikä tuota äijää oikein vaivaa tai miksi masentui ja alkoholi alkoi maistua "lääkkeenä", kun eihän sillä pitäisi olla mitään huolia ja kaikki on todella hyvin. Vaimon haettua avioeroa alkoi se alkoholi vasta maistuakin ja syvässä humalassa saatuani korjattua pahaa krapulaa ensin alkoi itsemurhakin tulla mieleen, kaksi käytännön keinoa sen varalta oli: ruisku ja neula ja adrenaliiniampulli kotona, mietin että jos pistäisi nopeana boluksena adrenaliinia laskimoon niin siitä tulisi sydänpysähdys ja hetken ottaisi kovasti rinnasta kunnes taju häviäisi sekunnissa eli kipua ei kauaa kestäisi ja kuolema olisi välitön. Toisena vaihtoehtona viiltää ranteesta laskimo auki ja valuttaa veri pois ja siinä tulisi hiljalleen pehmeä raukea olo kunnes taju lähtisi ja kuolisi. Humalasta huolimatta ajattelin, että en voi aiheuttaa tyttärelleni sitä että että hän menettää isänsä.

Sitten ex-psykiatri pääsi itse sairaalan ensiavun kautta päivystävälle psykiatrille humalatilasta selvittyään seuraavana päivänä. Sitä kautta psykiatrialle avohoitoon, osastolle ei tarvinnut ottaa kun itsemurha-aikeet olivat poissa ajatellessani tytärtäni. Kollegan kautta psykoterapiaan, jota alkaa kolmas vuosi. Alkoholismi parani parin haimatulehduksen jälkeen kun tiesin että seuraava voi olla jo kuolemaksi kun sairaalassa letkuissa olin 2,5 viikkoa molemmilla kerroilla ja ensimmäinen haimatulehdus oli varsin raju. Lääkitys alkoi tehota masennukseen ja ahdistukseen, masennuslääkityksen määräsi kollega, joka oli psykiatri ja jopa lääkintöneuvos.

Kaiken huippu oli se että melkoisen hyvä psykiatri sairastui itse. Kaikki johtuu tietysti lapsuudesta, oman lapsen syntymä laukaisi tilanteen. Psykiatrialla nykykäsitys on se että oikea puhdas kliininen masennus johtuu pitkälti lapsuuden turvattomuuden kokemuksista ja vuorovaikutusongelmista tuossa 1-3v. iässä, lapselle tärkeää olisi kokea olo turvalliseksi. Ne varhaiset syvemmät muistot vaikuttavat tiedostamatta, ja ne aivojen hermosolujen väliset kytkennät jotka näin varhain ovat muodostuneet ovat melko ratkaisevia, vahvoja ja pysyviä aivojen rakenteessa. Vanhempia saa ja voi syyttää tilanteesta vaikka olisivat parhaansa tehneetkin ja luulleet toimivansa oikein lapsen kanssa. Psykoterapialla ja lääkityksellä voidaan vaikuttaa tilanteeseen ja aivot ovat muovautuvaa ns. plastista kudosta, ihminen on aikuisenakin oppiva "eläin".

Vierailija kirjoitti:

Kyllä varmaankin kiireen vuoksi voidaan liukuhihnalta määrätä esimerkiksi nuorille aika helpolla lääkitystä, kun ei ole resursseja tutkia kunnolla missä mättää..?

Kyllä psykiatrisessa avohoidossa pyritään selvittelemään mikä sitä potilasta vaivaa eli pyritään tarkkaan diagnoosiin psykiatrian erikoislääkärin toimesta. Riippuen sairaudesta ja sen asteesta eli vakavuudesta on hoito sitten lääkitys ja tarvittaessa hankalammissa tilanteissa psykoterapia, jonka Kela korvaa jos henkilön työ- tai opiskelukyky on uhattuna mielenterveydenhäiriön takia ja psykiatri katsoo psykoterapian tarpeelliseksi.

Toki psykiatriallakin voi käydä niin että laajojen selvittelyjen kautta saadaan selville mikä potilasta vaiva eli saadaan tarkka diagnoosi, mutta hoito ei tehoa ja lopputulemaksi jää se että saatiin selville mikä on diagnoosi, mutta siihen se sitten jääkin, eli potilas ei kuitenkaan parane diagnoosin saatuaan.

Mutta samahan se on ei-psyykkisissäkin sairauksissa usein: ei se magneettikuvaus itsessään mitään paranna, sillä saadaan vain selville mikä on vaikka olkapään kivun tai selkäkivun syynä, mutta ortopedi katsoo ettei mitään leikkauksella hoidettavissa olevaa vikaa ole eikä fysioterapialla ja kipulääkityksellä vaiva parane ja lopputulema on se että saadaan tarkka diagnoosi ja syy selville, mutta vika ei ole hoidettavissa eikä potilas parane.

Kaikkea ei voida hoitaa tai parantaa siis, osa sairauksista on niin sanotusti hoitoresistenttejä. Lievemmät mielenterveydenhäiriöt taas eivät tarvitse erikoissairaanhoitoa eli psykiatrista hoitoa vaan ne voi hoitaa yleislääkäri tai työterveyslääkäri eikä psykiatriseen hoitoon edes yleensä oteta jos hoitoa ei ole ensin kokeiltu perusterveydenhuollossa. Yleislääkäreillekin kuuluu opintoihin yliopistolla pitkä psykiatrian kurssi ja osaavat lääkehoidon määrätä sekä perustasolla diagnoosin tehdä eli selvittää mikä potilaan kohdalla "mättää".

Huh mitä juttuja ketjussa.

Kiitos kirjoittajille!

Av palstakin voi yllättää positiivisestikin.

Ei pidä tosiaan väheksyä kenenkään tuntemuksia, eikä poisselittää niitä ulkoapäin.

Saati diagnosoida masikseksi jotain, mikä ei sitä ole.

- OT, nainen ja 60 v katsellut maailmaa.

Nobel vaan tuolle ukolle, eiku...

Vierailija kirjoitti:

Pistää vihaksi kirjoitti:

En pystynyt lukemaan artikkelia, kun pisti niin paljon vihaksi. Dosentti on taas yksi niitä ihmisiä, jotka uskovat sairastaneensa kliinistä masennusta vaikka todellisuudessa hän oli surullinen, pettynyt ja mielialaltaan masentunut avioeron takia.

Minä olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja siinä ei todellakaan lähdetä hoitamaan itseään hankkimalla tietoa ja hoitamalla itse itseään. En pystynyt edes liikkumaan ihmisten ilmoilla huimauksen ja näköhäiriöiden takia, ja voimani riittivät hädin tuskin siihen, että hain ruokaa, lämmitin sitä ja palasin sänkyyn makaamaan ja tuijottamaan kattoon. En jaksanut elää eikä minulla ollut pienintäkään halua tai tarvetta yrittää hoitaa itseäni, koska millään ei ollut mitään merkitystä. Ilman lääkitystä en olisi tänä päivänä työkykyinen.

Dosentti voisi mennä myös kertomaan ohjeensa sille suljetulle osastolle, jossa eräs ystäväni oli vaikean masennuksen takia. Ja ylipäänsä psykiatrisiin sairaaloihin; menisi sinne ja kertoisi, että heidän kannattaa passittaa masennuspotilaat kotiin ja käskeä näiden hoitaa itse itsensä.

toimin nykyään yleislääkärinä ja työterveyslääkärinä, mutta olen ollut myös psykiatrina töissä yliopistollisessa sairaalassa hoitaen lähinnä psykoosisairauksia ja persoonallisuushäiriöisiä. Päivystäessä psykiatrina toki nähnyt kaikkea laidasta laitaan

Sain erinomaisen työtodistuksen psykiatrialta yliopistosairaalasta, kaikki arvostelukohdat asteikolla 1-5 olivat 5. Sitten sairastuin itse puhtaaseen kliiniseen masennukseen: kaikki hyvin, uusi omakotitalo, avomersu kesäautona automiehenä, uusi Volvo talviautona, hyvä avioliitto, hyvä vaimo, terve ihana tytär, joka oli 3-vuotias, hyvä työ, rahaa paljon, ei asuntolainaa eikä muitakaan velkoja, ei taloudellisia huolia, harrastuksia, ystäviä, sukua jne. ympärillä. Masennuin silti ilman mitään syytä, aloin alkoholisoitua, vaimo lähti, lopetin työt pariksi kuukaudeksi, en saanut astioita tiskattua pariin viikkoon kuin vasta sitten kun ne olivat lopussa ja oli pakko laittaa ne pesukoneeseen, en jaksanut pestä pyykkiä, en jaksanut edes käydä suihkussa, tilasin ruokaa kotiin tai raahauduin lähikauppaan kun ruoka kokonaan loppui. Välillä halusin vain nukkua ja makasin vain sohvalla koettaen katsella elokuvia netflixistä yms. Harrastaa en jaksanut mitään aiemmin tärkeitä harrastuksia.

Ajattelin että p..rkele jos joku katsoisi tilannetta ulkopuolelta niin ihmettelisi mikä tuota äijää oikein vaivaa tai miksi masentui ja alkoholi alkoi maistua "lääkkeenä", kun eihän sillä pitäisi olla mitään huolia ja kaikki on todella hyvin. Vaimon haettua avioeroa alkoi se alkoholi vasta maistuakin ja syvässä humalassa saatuani korjattua pahaa krapulaa ensin alkoi itsemurhakin tulla mieleen, kaksi käytännön keinoa sen varalta oli: ruisku ja neula ja adrenaliiniampulli kotona, mietin että jos pistäisi nopeana boluksena adrenaliinia laskimoon niin siitä tulisi sydänpysähdys ja hetken ottaisi kovasti rinnasta kunnes taju häviäisi sekunnissa eli kipua ei kauaa kestäisi ja kuolema olisi välitön. Toisena vaihtoehtona viiltää ranteesta laskimo auki ja valuttaa veri pois ja siinä tulisi hiljalleen pehmeä raukea olo kunnes taju lähtisi ja kuolisi. Humalasta huolimatta ajattelin, että en voi aiheuttaa tyttärelleni sitä että että hän menettää isänsä.

Sitten ex-psykiatri pääsi itse sairaalan ensiavun kautta päivystävälle psykiatrille humalatilasta selvittyään seuraavana päivänä. Sitä kautta psykiatrialle avohoitoon, osastolle ei tarvinnut ottaa kun itsemurha-aikeet olivat poissa ajatellessani tytärtäni. Kollegan kautta psykoterapiaan, jota alkaa kolmas vuosi. Alkoholismi parani parin haimatulehduksen jälkeen kun tiesin että seuraava voi olla jo kuolemaksi kun sairaalassa letkuissa olin 2,5 viikkoa molemmilla kerroilla ja ensimmäinen haimatulehdus oli varsin raju. Lääkitys alkoi tehota masennukseen ja ahdistukseen, masennuslääkityksen määräsi kollega, joka oli psykiatri ja jopa lääkintöneuvos.

Kaiken huippu oli se että melkoisen hyvä psykiatri sairastui itse. Kaikki johtuu tietysti lapsuudesta, oman lapsen syntymä laukaisi tilanteen. Psykiatrialla nykykäsitys on se että oikea puhdas kliininen masennus johtuu pitkälti lapsuuden turvattomuuden kokemuksista ja vuorovaikutusongelmista tuossa 1-3v. iässä, lapselle tärkeää olisi kokea olo turvalliseksi. Ne varhaiset syvemmät muistot vaikuttavat tiedostamatta, ja ne aivojen hermosolujen väliset kytkennät jotka näin varhain ovat muodostuneet ovat melko ratkaisevia, vahvoja ja pysyviä aivojen rakenteessa. Vanhempia saa ja voi syyttää tilanteesta vaikka olisivat parhaansa tehneetkin ja luulleet toimivansa oikein lapsen kanssa. Psykoterapialla ja lääkityksellä voidaan vaikuttaa tilanteeseen ja aivot ovat muovautuvaa ns. plastista kudosta, ihminen on aikuisenakin oppiva "eläin".

Miten voit nykyään? Pääsitkö pahasta tilanteesta eteenpäin ja miten?

❇🆙