Miksi jotkut reagoivat suruun aggressiolla?

Ei pysty käsittelemään tunteitaan kunnolla.

Itse oon herkkä ja käsittelen paljon tunteitani, mutta silti surun kohdatessa on usein pinna hyvin kireällä ja aggressio pinnassa. En pura sitä muihin, mutta silti. Se on se kipu. Jollain alkeellisella tasolla ehkä käy aggressiolla kipua vastaan. Oon tavallaan ehkä surullinen aina, joten kun siihen päälle tulee vielä joku surullinen ja ahdistava tapahtuma, niin se on vain liikaa. 

Jotkuthan sekoilee ja alkaa puhuun paskaa hautajaistekin aikana, kun ei ole mitään käytöstapoja.

Vierailija kirjoitti:

Jotkuthan sekoilee ja alkaa puhuun paskaa hautajaistekin aikana, kun ei ole mitään käytöstapoja.

Toi käytöstapojen puute kyllä hämmentää joissakin ihmisissä. Kuvitellaan, että ollaan maailman napa ja sitten pakotetaan muut kuuntelemaan omaa ulinaa.

Mä olen tuollainen. En tule ollenkaan klassisen surulliseksi, mutta olen levoton ja ärtyisä kuin mikäkin. Nuorenpana tulin surulliseksi ja itkinkin, mutta jossain vaiheessa oli ihan kauheasti elämässä lyhyellä ajalla menetyksiä ja vastoinkäymisiä ja ihan vaan väsyin itkemään. Sitten suru kääntyi minulla tuollaiseksi "eniten vituttaa kaikki" ja "joka paikka on täynnä ärsyttävän hitaita ihmisiä" aggressioksi.

Monella ahdistuneella menee ns. laput silmille, kun alkaa purkamaan omaa oloaan. Sitten jokin rajatilapersoonallisuus on aivan oma lukunsa.

Yleisesti ottaen eräs elämän 'oppiaineista' on oppia tunnistamaan, nimeämään, sietämään ja kohtaamaan tunteitaan - ja myös oppimaan se, että tunteet tulevat ja menevät.  Tunnekasvatus alkaa jo varhaislapsuudessa. Joskus valitettavasti lapsen tunteita kielletään, vähätellään tai niistä jopa rangaistaan. Voihan olla, että surun ilmaisu on niin herkkää, että jos sitä kohdellaan kaltoin, ihminen oppii vain raivoamaan, kuten nurkkaan ahdettu eläin. Suru ja pelko, pettymys ja kaipaus peittyykin hyökkäyksellä.

Ehdotan kuitenkin, että siskosi  tunneskaalan sijaan mietit hetken omia tunteitasi. Miksi siskosi käytös on sinulle nyt kysymys? Oletko itse pettynyt siitä, ettet voi jakaa suruasi hänen kanssaan? Koetko itse, ettei surusi tule kuullyksi jne?

Olisiko sinun mahdollista ottaa tämä puheeksi hänen kanssaan hyvillä aikeilla? Kertoa, että haluaisit jakaa surusi ja kertoa siitä hänelle, mutta se on pelottavaa, etkä haluaisi tulla torjutuksi? Voisiko asian puheeksi ottamine  luodakin teille turvallisen mahdollisuuden surun ilmaisuun ja toistenne tukemiseen? En tiedä, mutta toivon.