Kun ystäviä ei kiinnosta

Ehkä on ihan ok, että et rasita ystäviäsi vanhoilla asioilla. Ehkä vain luulet että muilla lapsuus oli silkkaa jäätelön syöntiä.

Terapeutti on se kenelle kuuluu kertoa lapsuudentraumoista.

Olen hyvän lapsuuden elänyt ja voin omasta puolestani ainakin sanoa, että en varmasti ikinä pysty ymmärtämään sellaista, jonka lapsuus on ollut turvaton. Ihan samalla tavalla kuin terveiden lasten vanhempi ei pysty ikinä ymmärtämään, millaista on, kun lapsi onkin syntymästään vammainen. Oikeasti ei tarvitsekaan ymmärtää. Vertaistukea on järkevämpää hakea saman kokeneista eikä niistä, joilla ei ole mitään kokemusta asiasta. 

Ei sun ystävien tarvitse tuollaisia kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti on se kenelle kuuluu kertoa lapsuudentraumoista.

Kyllä mielestäni tosiystävälle voi ja kuuluu voida puhua niistä rankimmistakin asioista, kunhan ei tosiaan käytä toista terapeuttina.

Vierailija kirjoitti:

Ei sun ystävien tarvitse tuollaisia kuunnella.

Miksi ei? Puhutaan ystävästä, eli millaisia asiouta ystävän sitten "tarvitsee" kuunnella? Minä olen ymmärtänyt että ystävän kanssa jaetaan niin elämät ilot kuin surut, vaikeat ja hyvät asiat. En tarkoita että ystävän täytyy terapeutiksi alkaa, mutta ei ole myöskään ystävän käytöstä kääntää selkäänsä jos toinen yrittää kertoa asioistaan. Vähintäänkin ystävä sanoisi, ettei osaa auttaa ja kehottaisi juttelemaan jollekin toiselle.

Ei tarvitse ymmärtää ja olla saman kokenut, jotta voi antaa myötätuntoa.

Mielestäni ystävät eivät sivuuta, kun toinen halua kertoa mitä sydämen päällä on.

Mitä ystävyys sitten on jos ei vastavuoroista tuen ja empatian antamista? Eihän ystävän tarvitse mitään apua antaa, vain kuulla mitä toinen sanoo ja jotenkin yrittää ymmärtää. Jos on aina kuunnellut muiden murheita ja ollut tukena kriiseissä, niin eikö voi olettaa että toisetkin olisivat kiinnostuneita kun yrittää kertoa millaisen elämän on itse elänyt? Ja en tarkoita ystävän terapeuttina käyttöä, sitä varten on mielestäni myös ihan oikeat terapeutit.

Ap

Miksi se olisi heistä mielenkiintoista? Harvat noin vanhat asiat ovat.

Monet eivät ymmärrä, jos heillä itsellään on ollut normaali ja turvallinen lapsuus. Itselläni myös huonoja kokemuksia lapsuudessa paljon, mutten niistä puhu paljon muille. Olen huomannut, että he eivät ymmärrä, jos ovat itse kasvaneet normaaleissa oloissa.

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti on se kenelle kuuluu kertoa lapsuudentraumoista.

Jep jep, että läheiset ystävät eivät voi kuunnella toinen toistensa murheita ja olla tukena, vaan siitä pitää erikseen maksaa jollekin tuntemattomalle. Kavereiden kanssa ollaan vain niin kauan kuin heidän kanssaan on kivaa, hyvät bileet ja pääsee repimään hyötyjä irti. Jos joku alkaa jotain sitten avautumaan, niin heitetään se menemään ja otetaan seuraava jonosta. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä ystävyys sitten on jos ei vastavuoroista tuen ja empatian antamista? Eihän ystävän tarvitse mitään apua antaa, vain kuulla mitä toinen sanoo ja jotenkin yrittää ymmärtää. Jos on aina kuunnellut muiden murheita ja ollut tukena kriiseissä, niin eikö voi olettaa että toisetkin olisivat kiinnostuneita kun yrittää kertoa millaisen elämän on itse elänyt? Ja en tarkoita ystävän terapeuttina käyttöä, sitä varten on mielestäni myös ihan oikeat terapeutit.

Ap

Olen samaa mieltä kirjoittajien 7 ja 9 kanssa. Myötätuntoa voi antaa, vaikka ei ymmärtäisikään. Mulla ei ole koskaan ollut syöpää enkä ole edes yrittänyt ymmärtää, millaista on, kun on syöpä. Silti olen pystynyt olemaan myötätuntoinen syöpään sairastunutta ystävääni kohtaan. Mulle on riittäänyt, että toisella on ollut vaikea ajanjakso elämässään ja on silloin tarvinnut mun myötätuntoani. Yksin kanssa sitten samaa mieltä siitä, ettei ikivanhat asiat varmaan kiinnosta. Mulla on vammainen lapsi, nyt jo kolmekymppinen ihminen, enkä mä koe tarpeelliseksi puhua vammaisen lapsen vanhemmuudesta ystävieni kanssa nyt, kun vaikeista ajoista on kulunut jo yli 20 vuotta. Tilanne olisi eri, jos nyt saisin vamaisen lapsen, mutta en mä siltikään olettaisi ystävieni ymmärtävän, millaista vammaisen lapsen kanssa eläminen on. Mulle riittäisi, että ovat myötätuntoisia, jos mulla on raskas elämänvaihe. Varsinaista ymmärrystä sitten haetaan vertaistukiryhmistä tai muilta saman kokeneilta.

Aloittajalle. Sori vaan, mutta sulla ei ole ystäviä.

Ei se tosta teemasta kiinni ole. Melkein kaikilla on jossain elämänvaiheessa jotain ongelmia. Ystävät jakaa ne ja on tukena, vaikka ei omakohtaista olekaan.

Olen toki itse mies, ja kaverini ovat miehiä. Näyttää monien saamiesi vastausten perusteella ettei täällä monella muullakaan ole ystäviä/eivät itse ole kenenkään ystäviä.

Itse olin sellainen kuunteleva ystävä, kuuntelin kaiken p*skan ja traumat mitä kaverilla oli/on. Kun monta vuotta joutuu olemaan se kuunteleva osapuoli ja etenkin kun joutuu pitää itsellään noi toisen asiat niin kyllä kuormittaa ja paljon.

Kehotin kaveria hakeutumaan paremman ja kykenevämmän avun pariin kun ne jutut vaan alkoi vuosittain alusta eikä kaveri päässyt niistä yli/eteenpäin. Välit meni.

Nyt varmaan uusi kaveri hällä jota pitää traumojensa roska-astiana.

Meillä oli erilaiset taustat, minä tulin hyvästä perheestä ja ympäristöstä kun hän tuli täysin vastakohdasta niin mielestäni jo se vaikutti paljon siihen etten ymmärtänyt hänen ongelmiaan.

Olen siis usein itse ollut se joka kuuntelee muiden murheita. Nyt olen vasta ensimmäisen kerran noin 10v jälkeen ottanut puheeksi lapsuuteni vaikeat asiat ja vain ihan murto-osan niistä. En ole niillä jatkuvasti ystäviäni kuormittanut. Sekin on siis näköjään liikaa.

Ap

Joskus se voi olla jopa ystävyyden loppu, kun toisen menneisyydestä paljastuu jotain "mitä ei ikinä uskoisi". Esim. ihminen, joka pitää enemmän tai vähemmän alitajuisesti eroperheen jälkikasvua "huonoina ihmisinä", saattaa hylätä ystävänsä pelkästään sen vuoksi, että tämä mainitsee, ettei hänen vanhempansa asu samassa osoitteessa.

On vähän vaikea sanoa, kun tietää vain sinun puolesi asiasta. Missä tilanteessa ja millä tavalla toit esille muistosi? Millä tavalla ystäväsi reagoi? Olisiko vaikka repliikkejä, "minä sanoin xx ja ystäväni xy"? Olisi helpompi arvioida asiaa.

Voi olla että sinulla on paskoja ystäviä, jotka eivät jaksa kuunnella muiden murheita. Voi myös olla että ahdistuksesi on niin suuri, että ystävän olkapää ei riitä. Olisi joka tapauksessa hyvä, jos kävisit asiaa läpi myös terapeutin kanssa, koska heillä on parempi ymmärrys tällaisista traumoista ja myös siitä, miten niitä voi käsitellä.

Olen itse empaattinen ihminen, mutta joskus ystävän ahdistus on ollut niin vaikea, etten ole osannut siihen oikein auttaa. Tosin minulle on myös kerrottu, että pelkkä läsnä oleminen on lohduttavaa.

Useimmat eivät yksinkertaisesti pysty vastaanottamaan tietoa, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Tunnen useita ihmisiä, jotka samaan aikaan ihmettelevät miksi "joku ei ole puhunut" vaikka hyvin tiedän valittajan kyvyttömyyden kuulla. Voit toki kriisissäsi kyseenalaistaa myös ystäväsi ja etsiä seuraa, jonka kanssa voit jakaa traumasi tai sitten käsitellä trauman erillisenä ja jatkaa ystävyyksiä niiden suhteiden nykyehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Monet eivät ymmärrä, jos heillä itsellään on ollut normaali ja turvallinen lapsuus. Itselläni myös huonoja kokemuksia lapsuudessa paljon, mutten niistä puhu paljon muille. Olen huomannut, että he eivät ymmärrä, jos ovat itse kasvaneet normaaleissa oloissa.

Tämä. Mä avauduin ystävälleni äitini sekakäytöstä vasta äitini kuoleman jälkeen. Ystävä oli lähinnä järkyttynyt, eikä varmaan tajua millaista helvettiä lapsuuteni oli. Ehkä ystävä nyt kuitenkin ymmärtää mua paremmin. Ja ymmärtääkin. Ihana ystävä.