Käsi sydämellä - kestäisitkö jos miehesi olisi ihan pienelle lapselle tärkeämpi kuin sinä?
Kommentit (26)
Totta kai kestäisin. Meillä on kolme lasta, ja luonnollisesti toivon, että jokainen löytää jokaiseen kehitysvaiheeseensa sen yhden erityisen sylin, ja ihan käytännön syistä on hyvä, että se on välillä isän eikä minun.
Tottakai, niin oli useammankin vaiheen. Ensin oli hoitovapaalla 6 kk kun lapset olivat 1-3-vuotiaita. Arvaatte varmaan kummalta kaikki käytännön jutut kysyttiin ja kuka huudettiin paikalle ekana hädän hetkellä.
Myöhemmin mies aloitti matkatyön, ja aina ollessaan kotona en kelvannut yhtään mihinkään, kun olivat niin onnessaan isästä.
Vielä myöhemmin erottiin, ja minä olin lähivanhempi. Arvaatte varmaan kuka oli ihan sankari kaikessa, ja missä oli aina kivointa.
Mikään tuosta ei ole minulta pois, ymmärsin jopa ne palvovat tunteet jotka lapsilla oli isäänsä kohtaan eron jälkeen. Kivahan se tietysti oli päästä "lomailemaan" edelleen matkatyötä tekevän isän luo kerran viikossa. Jonkun oli tietty oltava se sääntönat*si ja rajojen vetäjä, ja piti vain antaa lasten saada se laatuaika isän kanssa.
Jos joku on oikeasti niin mustasukkainen omasta lapsesta, että tuollainen harmittaa eikä osaa nähdä "tilanteen taakse", on kyllä aika itsekeskeinen.
Meillä kohta 3v tyttö ja kyllä hänellä on ollut isä-vaihe jo lähemmäs vuoden. Nimenomaan isä vaan kelpaa, ”äiti mene pois”, ”äiti ei saa tulla, menen isin kanssa”.
Kelpaan hyvin kun isä on muualla, mutta molempien ollessa läsnä takertuu aina isään. Olen ajatellut tämän olevan joku kehitysvaihe, kuulemma tytöille näin joskus käy taaperoiässä. En sitten tiedä onko normaalia tai pitäisikö olla huolissaan, mutta en varsinaisesti ole asiasta kärsinyt. Vauvana hän oli niin kiinni minussa 24/7, että oikeastaan tuntuu hyvältä että saan nyt hengähtää ja minua ei revitä koko aikaa hihasta (toisin kuin isää). En nyt kuitenkaan toivo tämän jatkuvan ikuisuuksia, toivon että oltaisi joku päivä tasavertaisia eikä niin että vaan toinen kelpaa.
Kuulostaa että oot katkera kun sun mies ei hoida lastaan.
Meillä esikoinen alkoi suosia isää myös joskus 1,5-vuotiaana,syynä osittain se kun aloitin työt ja lapsi oli isän kanssa aamut ennen tarhaan menoa ja että mieheni nyt vaan on lämpimämpi luonne. Ajoittain olen ollut kateellinen/mustasukkainen/loukkaantunut, mutta tärkeämpää on tosiaan se, että lapsella on joku kenet kokee turvallisimmaksi ja läheisemmäksi. Kunhan lapsella on hyvä olla. Tilanne on reilu vuodessa tasaantunut, moneen juttuun kelpaa vieläkin pelkkä isi, mutta muutamaan myös äiti ja on juttuja mitä isin kanssa ei tee. Varmaan joku viisas osaisi kertoa syyn miksi pienet suosii välillä toista vanhempaa (välillä syy on aika selvä) mutta ei siitä kannata pahasti loukkaantua tai ainakaan vetäytyä syrjemmälle tai väkisin yrittää olla se ykkönen. Lapsen käytös voi muuttua itsestään tai tilanteen mukaan.
Eikös tuo vaihe tule jokaisella? Meidän keskimmäinen on aina (lukuunottamatta imetysaika) kelpuuttanut suurimman surun kohdalla mieluummin isän. Minusta on ihana katsoa heidän välistä kemiaansa, ja pian 4 lapsen perheessä on hyväkin, että molemmat vanhemmat ovat samalla viivalla. Isän tärkeys ei ole minulta pois.
Olisin iloinen. En ole yhtään "äidillinen".
Vierailija kirjoitti:
Meillä kohta 3v tyttö ja kyllä hänellä on ollut isä-vaihe jo lähemmäs vuoden. Nimenomaan isä vaan kelpaa, ”äiti mene pois”, ”äiti ei saa tulla, menen isin kanssa”.
Kelpaan hyvin kun isä on muualla, mutta molempien ollessa läsnä takertuu aina isään. Olen ajatellut tämän olevan joku kehitysvaihe, kuulemma tytöille näin joskus käy taaperoiässä. En sitten tiedä onko normaalia tai pitäisikö olla huolissaan, mutta en varsinaisesti ole asiasta kärsinyt. Vauvana hän oli niin kiinni minussa 24/7, että oikeastaan tuntuu hyvältä että saan nyt hengähtää ja minua ei revitä koko aikaa hihasta (toisin kuin isää). En nyt kuitenkaan toivo tämän jatkuvan ikuisuuksia, toivon että oltaisi joku päivä tasavertaisia eikä niin että vaan toinen kelpaa.
Ei joskus, vaan niin tulisi tapahtua kaikilla. Oidipaalivaihe on tärkeä kehityksen kannalta, tai tytöillä sitä voidaan sanoa elektrakompleksiksi.
Sitten oma vastaukseni kysymykseen: minulla on kaksi alle kouluikäistä poikaa. Olen aina ollut heille se, johon osoitetaan enemmän kiintymystä ja kyllähän se kirpaisee, kun se aika jää taakse. Mutta se on vain kestettävä.
Aplla on muutama tuttuvaäiti, joista erityisesti yksi on kunnostautunut aivopesemään miehensä jonkinlaiseksi perheen apuriksi. Sain taas kuunnella kuinka jonkun perheen x mies on jäänyt kotiin ja kuinka se on niin ja niin epäluonnollista ja kuinka lapsi kärsii ja kuolee ja miehet ei osaa ja voivoi kun sillä pikkumiinalla on eroahdistus kun se niin rrrkastaa äitiä ja äiti kävi vessassa :o Ja iskä ei tietty nyt ees voi osata koska miehet ja isät jne. HUOH.
Kiitos kun valatte toivoa ettei kaikki äidit ole tuollaisia. Pitää muistaa pyyhkiä ko tyypit elämästä kun itse lisääntyy.
Meillä yksi lapsista on sellainen. Vasta nyt hänen ollessa teini-iässä olen läheisempi hänen kanssaan. Johtuu varmaan siitä että raskauduin melkein heti hänen syntymänsä jälkeen ja sairastuin masennukseen joka jatkui vielä pienimmän ollessa vauvaikäinen. Mies otti vanhemman lapsen siipiensä suojaan jotta pystyn hoitamaan edes jotenkuten pienemmän. Sen takia selvisin. En ole katkera vaan onnellinen että mies antoi meidän lapselle rakkautta molempien puolesta silloin kun en siihen itse kyennyt. Olen pikkuhiljaa vuosien aikana korjannut asiaa mutta en ole koskaan halunnut mennä isän ja lapsen väliin. Nuorimman kanssa mies on alkanut viettämään enemmän aikaa nyt.
Toiselle isi tärkeämpi, toiselle äiti
No meillä lapset oppivat hyvin nopsaan että öisin kannattaa huutaa isiä kun se on huomattavasti herkkäunisempi kuin minä 😂
T. Paskamutsi
En kanssa oikein tajua mitä kestettävää siinä nyt olisi. Ja mitä merkityslatausta oikein laitat siihen.?
Välillä kun kuuntelen tuota ystävääni niin mietin, että onko sellainen oikeasti joskus mahdollista, että äiti järkeilee "äitiyden" varjolla jotenkin riippuvaisena siitä lasten huomiosta itselleen roolin korvaamattomana? Hän mm. imettää vielä 4-vuotiasta, ei anna isän olla lasten kanssa kahden jne.
Te jotka olette jo äitejä, voiko siihen hurahtaa niin että homma sumenee ja isä jyrätään?
ap
Olisin iloinen. Se ei ole minulta pois, omalle lapselleen soisi kaiken onnen. Mummot haukkuivat minut, että olen pilannut lapsen. Lapsi oli noin 1,5 vuotias. Onkohan se jokin kehitysvaihe. Nyt kun lapsi on jo iso, isä on pitänyt itsensä etäisenä, se aiheuttaa suurta surua edelleen. Lapsi on kääntynyt taivaan isän puoleen. Mies oli niin raukkamainen, että piti esittää oikein miehistä miestä ja suosia nuorempaa sisarusta sen lisäksi.
Meidän nuoremmalle lapselle isä oli jossain vaiheessa tärkeämpi, ja halus aina isin syliin, kun johonkin sattui. Ei ollut mitään vikaa siinä, ihan hyvä vain.
Ison lapsen haluineen voi mies huolehtia, vauvat on mun.
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun kuuntelen tuota ystävääni niin mietin, että onko sellainen oikeasti joskus mahdollista, että äiti järkeilee "äitiyden" varjolla jotenkin riippuvaisena siitä lasten huomiosta itselleen roolin korvaamattomana? Hän mm. imettää vielä 4-vuotiasta, ei anna isän olla lasten kanssa kahden jne.
Te jotka olette jo äitejä, voiko siihen hurahtaa niin että homma sumenee ja isä jyrätään?
ap
Jahas, tällainen tarina tällä kertaa.
Lues nyt vielä tuo avauksesi..
Meillä oli niin, ikäjausi 1,5v - 3v. Syytä en tiedä mutta kestettävä se oli. Vieläkin isä lienee äitiä tärkeämpi.