En tajua mikä normaalin ihmisen elämässä on niin "elämisen arvoista"

Jaa. Itse kyllä nautin vapaa-ajasta esim.lasteni ja puolisoni kanssa. Tykkään käydä töissäkin ja nauraa työkaverien kanssa. Monesti töissäkin on kivaa vaikka töissä joutuukin liikaa viettämään aikaa. Onhan se pakko, että saa rahaa tähän muuhun elämään. Pidän myös asioiden kokemisesta, uusien paikkojen näkemisestå. Pidän ruoasta ja erilaisista mauista. Tykkään katsella elokuvia ja seurata kulttuuria muutenkin. Tykkään katsella ja seurata urheilua ja urheilijoita. Kiinnostaa ihmisen historia. Muidenkin tavallisten ihmisten tarinat. Kiinnostaa kuntoilu ja oman kehon huoltaminen. Nautin treenaamisesta ja hyvästä kunnosta. Nautin uusien tavoitteiden asettamisesta. Pohdin tulevaisuutta ja mietin aionko jäädä vai lähteä työpaikastani. Mietin lähtisinkö vielä uuteen kouluun ja vaihtaisin alaa (olen tehnyt sen 2 kertaa jo). Nautin omasta talostamme, pihasta ja sen remppaamisesta ja suunnittelusta. Juurikaan koskaan ei ole sellaista tunnetta, että tunteja olisi liikaa vaan päinvastoin. Koen että elämä on todella lyhyt ja aika menee liian nopeaa.

Kannattaa availla uusia sivuja, etsiä omia juttuja ja katsella mitä elämällä on tarjota. Jokaisen omissa käsissä.

Parasta elämässä on kai hauskat hetket ystävien ja lähimpien kanssa. Lapsen kasvattaminen on ollut myös antoisaa. Nyt hän on aikuinen eikä tarvitse minua enää siinä mitassa kuin ennen.

Olen osittain samaa mieltä kanssasi. Koetan etsiä uusia mielenkiinnon kohteita. En myöskään haluaisi elää kovin vanhaksi, se voi pahimmillaan olla kitumista.

Parasta elämässä on se kun tajuaa pikkuhiljaa muutakin kuin sen mitä voi nähdä. Tuo vaihe itsellänikin oli, mutta nykyään pelottaa välillä enää se, että jos en saa oppia ja tutustua uuteen ja ihmeelliseen, johon ei tunnu enää edes vuosikymmenet riittävän. Sanoisin että selitys löytyy muualta kuin omaisuudesta ja rahasta.

No hanki vaikka se miljoona jos sitä niin paljon haluat. Ei ne itsestään tule. Ei kukaan pakota elämään noin, mutta asialle on itse tehtävä jotain.

Ap, mä olen samoilla linjoilla.

Ja huolimatta siitä, että olen tehnyt ja kokenut kaikenlaista, niin positiivisessa, kuin negatiivisessakin mielessä.

Mutta jotenkin kaikki on vaan samanlaista arkista velvollisuudentäyteistä harmaata 90% ajasta.

Toisinaan on katkaistava tätä tylsyyttä jollakin, kohta olenkin lähdössä Kilimanjarolle. Uskon että sen reissun ajan elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta ja jännältä, mutta kotiinpalattua vanha tylsä arki on taas edessä.

Ja joo joo, olen sairastanut vakavan sairaudenkin, eikä se kyllä saanut tätä harmaata arkea tuntumaan yhtään sen hienommalta ensihelpotuksen hälvettyä.

En halua kuolla, mutta haluaisin elää enemmän. En vain oikein tiedä miten. Kaikkee on kokeiltu. Uskon nykyään, että mieleni on vain tällainen, en oikein sopeudu tavalliseen arkeen, mutta kun muutakaan ei ole tarjolla, niin näillä mennään.

Ja voisihan asiat olla kurjemminkin, en sentään ole mikään lapsityöläinen kaivoksessa.

Onhan sitä ihan tutkittukin, että ne ihmiset, jotka sopeuttavat haaveensa realistiseen elämään, ovat onnellisia. Ja ne jotka haaveilevat rikkauksista ja kuuluisuudesta, tulevat aina olemaan ahdistuneita ja masentuneita.

Pienistä asioista se ilo pitää repiä. Toimivasta herätyskellosta, siitä että kaapissa on aamupalaa, että sängyn vieressä on sukat, jotta jalat eivät tunne kylmää lattiaa, hanasta tulee vettä jolla voi peseytyä (oletko koskaan asunut niin että jokainen sangollinen pitää hakea kaivosta ja sitten lämmittää, jos haluaa lämmintä vettä..?)... Sinulla, ap, on vain liian hyvin asiat, että osaisit olla pienestä kiitollinen. Taidat jopa nauttia ruikutuksesta.

Itse sen päätät vietätkö koko loppuelämäsi ruikuttaen, vai keksitkö kehittävämpää tekemistä.

Keskivaikealta masennukselta kuulostaa.

Jos elämä on mennyt niin ettei ole työkykyä, yhteyttä perheeseen/sukulaisiin, ei ystäviä tai kykyä solmia ihmissuhteita, ei puolisoa, ei varaa hankkia lemmikkiä tai muutakaan kivaa, niin kyllä se elämä välillä aika turhalta tuntuu. Rahaa on ainoastaan välttämättömyyksiin, mutta eniten kaipaisi pientä hetkeä että tuntee olevansa jollekin tärkeä. :( On vain muistot lapsuudesta, jolloin elämä ei vielä ollut tällaista.

Lapsesta asti on opetettu olemaan kiitollinen tyhjästä, mutta näin keski-iässä ei oikein nappaa enää olla kiitollinen siitä, että ei näe nälkää, asu teltassa tai on vaatteet, siis sellaisista asioista jotka on päivänselviä asioita sivistysvaltion asukkaalle joka ei ole sössinyt asioitaan. Elämässä ei ole mitään mieltä jos et edes kerran elämässä toteuta yhtä haavettasi ja koska olen koko elämäni käyttänyt muiden ihmisten haaveisiin niin ajattelin lopun matkasta toteuttaa omiani. Tällä päätöksellä elämääni tuli mielekkyyttä. Välillä on hyvä kysyä, kenen elämää sitä on elämässä jos itse ei siinä viihdy. Ei kenenkään pidä olla vuokralaisena omassa talossaan.

Minulla on ihan erilaiset ajatukset. Olen 53-vuotias, en ole rikas, minulla ei ole perhettä, käyn tavallisessa työssä ja asun tavallisessa asunnossa. Mutta nautin elämästä tosi paljon! Aamulla on ihanaa herätä, kun ei tiedä yhtään mitä tapahtuu, kaikki on mahdollista. Saa tehdä asioita mistä nauttii, nähdä taidetta, lukea kirjoja, tavata kiinnostavia ihmisiä. Voi laittaa ruokaa ja urheilla ja matkustaa ja nauraa ja itkeä. Elämä kaikkineen on niin tyydyttävää, ja pienistä asioista voi saada niin paljon nautintoa.

Opettele nauttimaan elämän pienistä iloista. Siitä kun saa saunan jälkeen vetää lempparivaatteet päälle, katsella leffoja ja sarjoja kotona rauhassa ja syödä hyvää ruokaa. Aamun ensimmäinen kahvi, työmatkalla nähty siili, kissan rapsuttaminen, se, kun olet siivonnut päivän ja voit istahtaa sohvalle nauttien puhtaasta kodista.

Vierailija kirjoitti:

Opettele nauttimaan elämän pienistä iloista. Siitä kun saa saunan jälkeen vetää lempparivaatteet päälle, katsella leffoja ja sarjoja kotona rauhassa ja syödä hyvää ruokaa. Aamun ensimmäinen kahvi, työmatkalla nähty siili, kissan rapsuttaminen, se, kun olet siivonnut päivän ja voit istahtaa sohvalle nauttien puhtaasta kodista.

No sehän se tässä on, kun on jo tehnyt ja nauttinut noista ihanista pienistä asioista jo ihan tarpeeksi.

Mielelläni eläisin luovaa elämää ja ennenkaikkea toisille hyödyllistä elämää ja siksi toivoisinkin voittavani lotossa ym niin alkaisi hyviä asioita tapahtua ympäristössä.

Ahdistavaa elää tätä prkeleen rahan perässä juoksemiselämää päivästä toiseen.

Joo no ymmärrän, mitä tarkoitat. Mullakin on pari ystävää, jotka sanovat samaa, toinen sairastuikin syöpään, mutta parani. Sairastamisvaiheessa sanoi, että ei häntä haittaisi, vaikka hoidot eivät tehoaisi, kuulemma ainoastaan kahden koiransa takia meni hoitoihin. 

Mun elämä on ollut aika hyvää, on toki ollut suruakin ja väsymystä, välillä lievää masennusta. Mutta nelikymppisenä löysin työn, jota haluan tehdä (luontaishoitaja) ja rakastan tätä työtä. On ihanaa nähdä, miten ihmiset parantuu ja saa apua, tekevät elämänmuutoksia ja löytävät hyvän elämän. Ja ihanaa saada hyvää palautetta päivittäin, joskus saan ruusukimpun, joskus ämpärillisen mustikoita tai sieniä, villasukat yms. On ihanaa käydä uusia kursseja ja opetella uusia hoitoja ja suunitella hoitoja asiakkaille. Tietysti nautin myös perheen seurasta ja parisuhdekin on taas hyvällä mallilla. Ystävien kanssa on kivaa myös ja nautin ulkoilusta ja harrastuksista. Ja mulla on haaveitakin vielä: säästämme Islannin matkaan ja haluan kirjoittaa kirjan. Ja saada sen unelmien talon maalta. 

Kyllä elämä on minusta elämisen arvoista, mutta en minäkään välitä elää 100-vuotiaaksi tai edes 80-vuotiaaksi, jos olen sairas ja raihnainen, mutta hyvässä kunnossa mikä ettei.

No eihän tässä elämässä mitään ihmeellistä elämisen arvoista olekaan, mutta se on kuitenkin ainut joka on itse kullekin annettu. Ja kyllä tämä sentään kaleeriorjan duunit tai suolakaivoksen olot voittaa.

Vierailija kirjoitti:

Onhan sitä ihan tutkittukin, että ne ihmiset, jotka sopeuttavat haaveensa realistiseen elämään, ovat onnellisia. Ja ne jotka haaveilevat rikkauksista ja kuuluisuudesta, tulevat aina olemaan ahdistuneita ja masentuneita.

Pienistä asioista se ilo pitää repiä. Toimivasta herätyskellosta, siitä että kaapissa on aamupalaa, että sängyn vieressä on sukat, jotta jalat eivät tunne kylmää lattiaa, hanasta tulee vettä jolla voi peseytyä (oletko koskaan asunut niin että jokainen sangollinen pitää hakea kaivosta ja sitten lämmittää, jos haluaa lämmintä vettä..?)... Sinulla, ap, on vain liian hyvin asiat, että osaisit olla pienestä kiitollinen. Taidat jopa nauttia ruikutuksesta.

Itse sen päätät vietätkö koko loppuelämäsi ruikuttaen, vai keksitkö kehittävämpää tekemistä.

Aina on näitä jotka on sitä mieltä, että jos hanasta tulee lämmintä vettä niin sen pitäisi olla ihan tarpeeksi. Mitään muuta ei saisi edes haluta, eikä omaan elämäänsä saisi olla pettynyt. Kiitollinen vaan pitäisi olla kaikista pienistä asioista. Mutta ne asiat kuitenkin on ihan normaalia elämää, eikä välttämättä riitä siihen että elämä tuntuisi mielekkäältä.

Minä teen mahdollisimman vähän töitä (30h/viikko) että ehtii elääkin. Olen tyytyväinen. Jossain Helsingissä tällainen tuskin onnistuisi.

Ymmärrän sun ajattelutavan. Olen kuitenkin masentunut ja todella anti-kapitalistinen, joten yhdessä ne luovat minulle noita samoja tunteita. Löysin samanlaisia anti-kapitalistisia ihmisiä, ja heidän kanssaan koen, että pystyn elämään paljon helpompaa elämää. Ei tarvitse teeskennellä, että köyhyys ja maailman epäreiluus ei ärsytä. Siksi en kehota sinua olemaan tyytyväinen pelkästään pienistä asioista, koska meillä on maailmassa tarpeeksi resursseja siihen, että kaikki eläisivät hyvää elämää.

Itseäni auttoi se, että olen yrittänyt keksiä tämän hetkiselle elämälleni tarkoituksia, joita löytyy esimerkiksi muista ihmisistä ja harrastuksista. Kun kerran nyt olen maapallolla, en halua heittää mahdollisuutta kokea elämää hukkaan. Tietysti itsemurha on aina vaihtoehto, jos ei vaan enää jaksa ja kiinnosta, mutta kannattaa ensin sulkea pois masennus ja nykyisestä maailmanmenosta johtuva toivottomuus. Haluan helpottaa muiden ihmisten arkea ja tehdä maailmasta paremman paikan, joten siten koen olevani merkityksellinen tässä maailmassa.