Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi joka jännittää kovasti kaikkea, kokemuksia?
21.08.2019 |
Lapsi on nyt 7v. On aina ollut hieman hitaasti lämpeävä ja jännittää välillä todella paljon erilaisia asioita ja tilanteita. Minulla itselläni on taustaa paniikkihäiriöstä, yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä + olen etenkin lapsena ollut hyvin ujo. Muistan kuinka kamalia monet tilanteet oli, eikä aikuisilta tullut tukea, oli vaan pärjättävä vaikka itkien.
Olen huomannut lapsessani samoja piirteitä, ja välillä vaikuttaa siltä että jännitys ei ehkä ole vain sellaista "normaalia jännitystä mitä jokainen kokee", vaan jopa sellaista lamauttavaa. Esim. viime vuonna aamuisin ei aina halunnut lähteä esikouluun ja välillä jouduimme hänet sinne kantamaan. Ja usein se liittyi johonkin mikä siellä eskarissa jännitti. Nytkin on välillä sanonut ettei lähde kouluun, mutta on sitten mennyt kun ei ole muita vaihtoehtoja. Näihin tilanteisiin ei siis auta rauhallinen jutteleminen etukäteen tai itse tilanteessa, kannustaminen tai muukaan keino. Lapsi vain menee jollain tapaa tilanteessa lukkoon.
Haluaisin kuitenkin että lapsi saa apua, eikä vain kiristetä menemään, jos ihan oikeasti vaan jännittää ihan hirveästi. Neuvolalääkärin kautta saimme kerran käydä tapaamassa psykologia joka antoi muutaman vinkin jännittämisen varalle, mutta ne ei ole auttaneet juurikaan. Mistä kannattaisi hakea apua ja tunnistetaanko tälläisiä haasteita edes? Onko jollain kokemusta samasta? Koska kuvittelisin, että tälläiset ongelmat tuppaa vain pahentumaan kun lapsi kasvaa, tulee murrosikään, tulee entistä tietoisemmaksi itsestään jne.
Kommentit (15)
Kerro hänelle kuinka kohdata tilanteet. Siis todella ne avaimet kanssakäymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, tuttu tarina meilläkin. Syy löytyi pari vuotta myöhemmin, eli asperger on sekä äidillä että lapsella.
Voisikohan päästä vielä eri psykologille ja useamman kerran? Onko opettajalle kerrottu asiasta, että hän pystyy huomioimaan lasta? Onko lapsella kavereita?
En osaa muuten neuvoa mutta omasta kokemuksesta:
Itse olin ujo lapsena ja jännitin asioita. Yksi juttu mitä voisitte tehdä olisi jutella lapsen kanssa asiasta ja hänen peloistaan/tunteistaan. Esimerkiksi itselleni pahinta aikaa oli yläaste, enkä jotenkin sen ikäisenä vielä ymmärtänyt, miten pahasti jännitin kouluun menoa ja että siitä seurasi fyysisiä oireita, esim. oksettava olo. Tuollaisista asioista ei juurikaan puhuttu, eikä siitä ole kuin 15 vuotta aikaa. En osannut avautua asiasta edes vanhemmilleni. Joten hyvä jos olette käyneet jo psykologilla, olisi tehnyt minulle varmasti hyvää.
Olisi hyvä myös varmistaa, että lapsella on kavereita. Ja jos lapsi on herkkä kuten itse olin, kannattaa puhua esim. siitä että kaveritkin saattavat joskus sanoa pahasti, jos heillä on huono päivä. Toisten huono käytös ei johdu lapsesta itsestään.
Kolmas mitä voisi kokeilla, olisi jonkinlainen altistaminen erilaisille tilanteille, jotta lapsi saisi varmuutta ja huomaa, että pärjää. Esim. itse en käynyt lapsena yksin kaupassa. Eli erilaisiin arkipäiväisiin tilanteisiin kannattaa totutella jo varhain.
curlingia parhaimmillaan,tuollaisia tulee olemaan paljon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan päästä vielä eri psykologille ja useamman kerran? Onko opettajalle kerrottu asiasta, että hän pystyy huomioimaan lasta? Onko lapsella kavereita?
En osaa muuten neuvoa mutta omasta kokemuksesta:
Itse olin ujo lapsena ja jännitin asioita. Yksi juttu mitä voisitte tehdä olisi jutella lapsen kanssa asiasta ja hänen peloistaan/tunteistaan. Esimerkiksi itselleni pahinta aikaa oli yläaste, enkä jotenkin sen ikäisenä vielä ymmärtänyt, miten pahasti jännitin kouluun menoa ja että siitä seurasi fyysisiä oireita, esim. oksettava olo. Tuollaisista asioista ei juurikaan puhuttu, eikä siitä ole kuin 15 vuotta aikaa. En osannut avautua asiasta edes vanhemmilleni. Joten hyvä jos olette käyneet jo psykologilla, olisi tehnyt minulle varmasti hyvää.
Olisi hyvä myös varmistaa, että lapsella on kavereita. Ja jos lapsi on herkkä kuten itse olin, kannattaa puhua esim. siitä että kaveritkin saattavat joskus sanoa pahasti, jos heillä on huono päivä. Toisten huono käytös ei johdu lapsesta itsestään.
Kolmas mitä voisi kokeilla, olisi jonkinlainen altistaminen erilaisille tilanteille, jotta lapsi saisi varmuutta ja huomaa, että pärjää. Esim. itse en käynyt lapsena yksin kaupassa. Eli erilaisiin arkipäiväisiin tilanteisiin kannattaa totutella jo varhain.
En ole vielä tavannut opettajaa, joten en ole asiasta hänelle puhunut. Lapsella on onneksi monta tuttua kaveria koulussa. Olen lapsen kanssa jutellut paljonkin asiasta, en tosin tiedä osaanko aina sanoa oikeita sanoja. Yksi mikä auttaa on muistuttaminen hengittämisestä, mutta ihan aina tämäkään keino ei auta. Omalla lapsella jännitys peittyy kiukun alle, eli kun hän on kiukkuinen ja vaikea, siellä alla on useimmiten se kova jännitys.
Itse olin taas lapsena siitä erilainen, että alistuin osaani ja olin hiljainen hissukka. Minulla oli mm. öisiä mahakipuja lapsena paljon, heräsin yöllä itkemään ja muistan kaivanneeni tuolloin aikuisen syliä. Mutta omat vanhemmat ei jotenkin sitten osanneet tarpeisiini vastata, käskivät vaan sitten valvoa jos en voi nukkua ja menivät itse takaisin nukkumaan. Lääkärissäkin juostiin mutta siellä tutkittiin ja poissuljettiin vain fyysiset vaivat. Olin juuri joku 6-8-vuotias silloin. Sitten jossain kohtaa opin vaan sulkeutumaan, en kertonut jännityksestä kellekkään vaikka olo oli kamala.
Kiitos neuvoista, siinä tuli jo hyviä. AP
Tutustu aktiivisen kuuntelun menetelmiin. Pysyvistä mahdollisimman tyynenä ja yritä antaa lapselle mahdollisuus havainnoida ja kertoa tuntemuksistaan.
Myös perheneuvolan psykologista oli ainakin meidän lapselle apua, ja itsellenikin kun pääsi juttelemaan ja purkamaan tilanteen aiheuttamaa ahdistusta.
Hyvä vinkki perheneuvolasta oli, että aina tunteita ja tilanteita ei kannata herkän lapsen kanssa vatvoa liikaa, koska se saattaa myös lisätä jännityksen/ahdistuksen tunnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ehkä huomaamattasi peilannut itseäsi häneen? Siloitellut hänen tietään hiukan liikaa, ylisuojellut?
Ehkä. Pikemminkin kuitenkin pelkään että olen ollut liian "kova". Eli en aina ole ollut lapsen puolella tässä asiassa. Esim. aamuisin olen saattanut kiireessä hermostua lapsen jännityskiukkuun, sen sijaan että olisin koittanut tukea. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep, tuttu tarina meilläkin. Syy löytyi pari vuotta myöhemmin, eli asperger on sekä äidillä että lapsella.
Ei asperger selitä tuota. Sekä minä että poikani olemme autismin kirjolla emmekä todellakaan ole jännittäjiä. Muuten on ollut opettelua sosiaalisessa kanssakäymisessä emmekä viihdy kovin monen seurassa. Uudet asiat on kohdattu huolellisella suunnittelulla. Eli käyty vaikka koulureitti läpi kerran viikossa läpi kesän. Juteltu, että mitähän kivaa siellä koulussa on eikä koko ajan kyselty, että jännittääkö, joko jännittää.
Parenting survival kanavalla vaikka kuinka paljon lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, tuttu tarina meilläkin. Syy löytyi pari vuotta myöhemmin, eli asperger on sekä äidillä että lapsella.
Ei asperger selitä tuota. Sekä minä että poikani olemme autismin kirjolla emmekä todellakaan ole jännittäjiä. Muuten on ollut opettelua sosiaalisessa kanssakäymisessä emmekä viihdy kovin monen seurassa. Uudet asiat on kohdattu huolellisella suunnittelulla. Eli käyty vaikka koulureitti läpi kerran viikossa läpi kesän. Juteltu, että mitähän kivaa siellä koulussa on eikä koko ajan kyselty, että jännittääkö, joko jännittää.
No mutta eikös asperger ole aika laaja skaala... että vaikka te ette jännitä, joku toinen todellakin voi jännittää.
Ja jos tuo viimeinen lause oli kohdistettu minulle, niin en todellakaan kysy lapselta koko ajan että jännittääkö jännittääkö. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinua samalla tavalla syyllistettäisiin sinun lapsen autismista? AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, tuttu tarina meilläkin. Syy löytyi pari vuotta myöhemmin, eli asperger on sekä äidillä että lapsella.
Ei asperger selitä tuota. Sekä minä että poikani olemme autismin kirjolla emmekä todellakaan ole jännittäjiä. Muuten on ollut opettelua sosiaalisessa kanssakäymisessä emmekä viihdy kovin monen seurassa. Uudet asiat on kohdattu huolellisella suunnittelulla. Eli käyty vaikka koulureitti läpi kerran viikossa läpi kesän. Juteltu, että mitähän kivaa siellä koulussa on eikä koko ajan kyselty, että jännittääkö, joko jännittää.
No mutta eikös asperger ole aika laaja skaala... että vaikka te ette jännitä, joku toinen todellakin voi jännittää.
Ja jos tuo viimeinen lause oli kohdistettu minulle, niin en todellakaan kysy lapselta koko ajan että jännittääkö jännittääkö. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinua samalla tavalla syyllistettäisiin sinun lapsen autismista? AP
Ei ollut kohdistettu kenelläkään. Huomasin vaan, että sitä kaikki kysyi ekaluokkalaiselta.
Autismi kulkee meillä luultavasti suvussa. Minä nyt ainakin olen diagnosoitu, joten miksipä ei saisi "syyttää" minua, minun kauttahan se on kulkenut.
Lapsen itsetuntoa pitää kohentaa. Kehuja joka käänteessä. Pieniä "itsenäistymisen" askeleita. Enemmän aikaa arkiaamuihin, jotta ehditte laannuttaa jännityskiukun ilman konfliktia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti opetat lapselle, että jännittämisessä ei ole mitään väärää. Älä siis yritä vähentää jännitystä, vaan opeta lapsi hyväksymään se.
Alue: Aihe vapaa
Oletko ehkä huomaamattasi peilannut itseäsi häneen? Siloitellut hänen tietään hiukan liikaa, ylisuojellut?