Loukkaannutko, jos lapsesi sanoisi näin?

Meillä aina perhe ollut läheinen.nyt jotenkin alkanut ärsyttää meidän sisarusten erilainen kohtalo ja lapsuus. Haluan korostaa, etten ole kateellinen ja katkera, mutta surullinen koska tuntuu ettei vanhempani rakasta minua niin paljon kun veljeäni.

Minä olen esikoinen, ehkä lapsena olin hieman vaikeampi ja villimpi. Veli taas hiljainen ja sellainen helppo lapsi. Koskaan en ole kuullut että olin ihana, vain ne lapsen tuhmuudet ja miten itkuinen olin. Äiti taas aina ihastelee, miten veljeni oli niin ihana ja helppo.

Minun täytyi käydä kesät ja joululomat töissä 14v alkaen, mikä tietenkin oli hyvä, opin rahan arvon ja sain käyttörahaa. Veljeni ei ole koskaan joutunut töihin. Jos minulta hajosi kännykkä, se vietiin korjaamoon ja sitten piti pärjätä jollain laina kännykällä. Veljeni taas aina saanut uudet vehkeet, tietokoneet yms.

Kotitöitä piti tehdä, ja tietysti hyvä niin. Veljenneni niistä maksettiin, siis jopa perus tiskikoneen tyhjentämisestä.

Kun muutin omilleni, muutin vuokralle ja elin tiukasti. Kotoa sain tietenkin huoneestani huonekalut ä, sekä joskus äitini saattoi tuoda ruokakassin, mistä tietenkin kiitollinen.

Kun veljeni aikoi lentää pesästä, tälle ostettiin oma auto, oma asunto.. Joka kerta kylään tullessaan äiti antaa tälle rahaa, vaikka toinen työssäkäyvä onkin.

Meillä oli ikävä asia perheessä, nyt äitini vain murehtii miten veljeni pärjää. Asia koskettaa minua enemmän, muttei ketään kiinnosta miltä minusta tuntuu. Kun vanhemmat pyysi meidät käymään tämän jälkeen, äitini vahtasi kokoajan, että saahan veli nyt syödäkseen, muut ei saa ottaa lisää ennenkun veljen vatsa täynnä.

Nähtiin veljeni kanssa, hän kertoi että isäni suunnitellut perustavansa tälle yhtiön missä veljeni voi työskennellä. Todella kivalta tuntuu, kun sain juuri kuulla että firma missä itse työskentelen menee nurin ja jään itsekin pahimmassa tapauksessa ilman työtä.

Muutenkin aina veljeni on niin upea kun se meni amk, olen minäkin suunnitellut kunhan keksin mitä tahdon oikeasti opiskella. Tuntuu, että olen epäonnistunut vanhempieni mielestä, vaikka minulla on myös työ, kiva mies, 2 ihanaa lasta, meillä on kiva omakotitalo.

Kuulostan säälittävälle, mutta tuntuu niin pahalta. Olen koittanut ajatella, ettei minun kuulu elää elämääni toisten toiveiden mukaan. Olen rohkea ja itse oman elämäni alkuun saanut, ehkä vanhempani luottavat sitten siihen. En minä heiltä rahaa tarvitse ja halua, sikäli vain ihmetyttää, että he jaksavat aina muistuttaa että tulisimme kaikki toimeen ja sitä rataa. Olen vain jotenkin loukkaantunut, joskus mietin sanonko asian vain puren vain huulta.miten reagoisit, jos lapsesi ottaisi puheeksi, että tämmöinen tuntuu pahalle?