Itkeminen lapsen nähden
Typerä kysymys, mutta kysyn silti. Voitteko itkeä pikkuihmisen läsnä ollessa vaikkapa omaa pahaa mieltä vai pitääkö itkeä "salaa"?
Itkin vast'ikään 3 vuotiaan lapsemme nähden ja sain pahaakin kritiikkiä. Lapsi kuulemma ahdistuu ja alkaa pelkäämään minua. Omassa lapsuudessa lapsia kiellettiin itkemästä, koska se oli sopimatonta, tätä en haluaisi omalle lapselleni.
Kommentit (17)
Olen itkenyt ja kun lapsi kysynyt miksi, selittänyt että aikuisillakin on joskus paha mieli eikä toisen itkua tarvitse pelätä, paha mieli menee ohi. Jos lapsi halannut ja lohduttanut olen kiittänyt ja sanonut että onpa hyvä kun hän on siinä lohduttamassa ja että se saa minut iloisemmaksi.
Se on hyvä, että kertoo lapselle samalla rauhallisesti, että aikuisiakin joskus itkettää ja on paha mieli. Lapsi nimittäin saattaa hätääntyä.
Itse koin lapsena, että jotain tosi pahaa on tapahtunut, jos oma äiti tai isä itki.
Itkeminen oli lapsena merkki astetta vakavammasta tilanteesta kavereidenkin kesken. Ei ihme, jos oman vanhemman itkeminen säikäyttää. Sen takia on hyvä rauhoittaa lasta.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Kyllä olen itkenyt ja jatkossa itken. Pahaa mieltä pitää ja saa päästää ulos.
Kaveri on eri mieltä. Lapsi kuulemma hätääntyy, kun aikuinen itkee. Ei ole aikuisen tehtävä näyttää tuollaista heikkoutta lapsen edessä. Esim kun tältä kaverilta kuoli kaksoisveli, niin kertaakaan näyttänyt tunteitaan lapsen edessä. Hautajaisiin lasta (12v) ei otettu mukaan, ettei vaan näe äitinsä mahdollista romahdusta.
Miettinyt, että kuinkahan päävikanen tuosta lapsesta tulee.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä olen itkenyt ja jatkossa itken. Pahaa mieltä pitää ja saa päästää ulos.
Kaveri on eri mieltä. Lapsi kuulemma hätääntyy, kun aikuinen itkee. Ei ole aikuisen tehtävä näyttää tuollaista heikkoutta lapsen edessä
Itse edustan tätä +30 sukupolvea ja lapsen isovanhemmat yrittävät saada lapsenkin itkun loppumaan välittömästi siirtämällä huomion muualle. Itse olen itkenyt toisinaan lapsen nähden, mutta tuolloin ei kukaan ulkopuolinen ole asiaa nähnyt. Usein itkenkin työmatkoilla autossa ajaessani kotiin. Ehkä rohkenen nyt itkemään vapaammin, kun muutkin niin voivat tehdä.
-ap
Kyllä itken lapseni nähden, jos itkettää.
Eikös se ole ihan hyvästä näyttää, että itkeminen ja muutki tunteet on ok?
Tietysti selitän muksulle, että mikä itkettää, mikä suututtaa.
Ei kamalasti tuo ole ahdistunut niistä. Tai mistäs toisaalta varmaksi menen sanomaan, mutta avoimesti hänkin tunteensa näyttää... Jopa kertoo mistä johtuu.
Muistan , Kun olin 10-12 vuotias ,kun isäni itki kerran äidin ollessa sairaana ja toisen kerran vanhempi siskoni itki rakkaushuolia. Ovat jääneet mieleen aika vakavina asioina lapsuudesta, kun muuten kaikki oli aina hyvin.
Ymmärrän hyvin,jos joku paheksuu itkuasi.
Siki en itse itkenyt koskaan ( heidän nähden), lapsieni olleessa alle 18v.
Oma tyttäreni itkee kuulemma aina tarvittaessa,( on kyllä suurimman osan ajasta hyvinkin iloinen), ja hänen lapsensa sanovat vaan ,että äiti on niin herkkä.
Itse yritän olla itkemättä koska muistan miten pelottavalta ja ahdistavalta se lapsena tuntui jos äiti itki. Pienelle lapselle on joskus ihan hyvä luulla että vanhempi on kaukkivoivampi kuin onkaan, se antaa turvan tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä olen itkenyt ja jatkossa itken. Pahaa mieltä pitää ja saa päästää ulos.
Kaveri on eri mieltä. Lapsi kuulemma hätääntyy, kun aikuinen itkee. Ei ole aikuisen tehtävä näyttää tuollaista heikkoutta lapsen edessä
Itse edustan tätä +30 sukupolvea ja lapsen isovanhemmat yrittävät saada lapsenkin itkun loppumaan välittömästi siirtämällä huomion muualle. Itse olen itkenyt toisinaan lapsen nähden, mutta tuolloin ei kukaan ulkopuolinen ole asiaa nähnyt. Usein itkenkin työmatkoilla autossa ajaessani kotiin. Ehkä rohkenen nyt itkemään vapaammin, kun muutkin niin voivat tehdä.
-ap
Itke vaan vapaasti seuraavalla kerralla. Sitä ei tarvitse hävetä. Tunteet kuuluvat elämään. Isovanhempien tavasta huomaa, että heille "negatiiviset" tunteet ovat vaikeita käsitellä. Useita meitä kolmekymppisiä ei ole koskaan hellitty eikä pidetty sylissäkään. Onneksi tästä ollaan menty eteenpäin.
Jos jollekin on jäänyt traumat vanhempien itkemisestä, se johtuu luultavasti siitä, että kotona ei ole näytetty koskaan mitään voimakkaita tunteita eikä niistä ole osattu puhua eikä lapsenkaan tunteita tai itkua ja suuttumusta ole osattu kohdata. Ei ihme, että jää traumat, jos näkee kotona itkua kerran 18 vuodessa.
Näin kerran n. 5-vuotiaana vanhempieni itkevän. Ihmettelin sitä, koska he eivät yleensä itkeneet, mutta en ajatellut asiaa sen enempää vaan poistuin huoneesta ja jatkoin omia touhujani. Tilanne jäi kuitenkin mieleen erikoisuutensa takia.
Minua ei ole itkettänyt kuin kerran lasten saamisen jälkeen (vanhin lapsi 19v.) ja silloin he olivat niin pieniä, etteivät muista. Toinen taisi olla nukkumassakin. En siis ole itkuun taipuvainen ihminen, mutta mun mielestä itkut täytyy itkeä avoimesti ja sanoittaa lapselle mitä tunnetta itkee ja miksi (jollei liity johonkin aikuisten "petin isää Pekan kanssa" -säätöihin, jolloin valkoinen valhe olis paikoillaan.
Tällaisena "ei itkeä saa"-kasvatuksen saaneena kyllä ahdistuin melkoisesti, kun jossain 15v tienoilla vanhempieni riidellessä jouduin ensimmäistä kertaa katsomaan niiden itkemistä vuorotellen. Se tuntui oudolta, kun oli tottunut että vanhemmat on aina vahvoja eikä koskaan itke. Äiti itki kun isä ryyppää ja sen kanssa ei voi puhua ja isä puolestaan itki että lähteekö hän vaan menemään. Siinä vaiheessa huomasin, että minut valtasi jonkinlainen outo tunteettomuus ja koin sen itkemisen katsomisen äärimmäisen vastenmielisenä. Ehkä jos pienestä asti olisi kasvatettu niin, että itkeminen OK niin asia olisi voinut olla toisin.
Olen miettinyt, että jos vaikka puolisoni kuolisi (lapsen isä) niin miten hitossa sitä muka pystyisi olemaan itkemättä lapsen nähden? Itkisin varmaan kuukauden putkeen. Tämä nyt esimerkki pahimmasta päästä, mutta silti.
Minun äitini häipyi aina itkemään makkariin oven taakse. Tilanteesta poistumisen takia en osannut kohdata hänen tunnereaktiotaan, lohduttaa, perua loukkaavia sanojani tms. Niinpä en osannut pyytää vanhemmiltanikaan lohtua tai tukea pahassa tilanteessa, ja opin että itkeminen on häpeällistä ja noloa. Minun ollessa teini-ikäinen isomummoni kuoli, ja äitini vaati minua ottamaan osaa sana isäni suruun, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Tilanne oli todella mekaaninen ja outo kaikille osapuolille, enkä osannut tarkoittaa mitä sanoin isälleni.
Jos saisin joskus lapsia, itkisin kyllä heidän nähtensä, etteivät joutuisi samanlaiseen tunteiden häpeämisen limboon kuin minä.
Muistan lapauudesta sen että ahdisti aina kun äiti itki. Ei niinkään se itku vaan se että äiti lukittautui piiloon vessaan itkemään ja isä oli vihainen. Koskaan ei selitetty tai puhuttu lapsille mitään. Kyllähän nyt lapsetkin näkivät että jokin on hullusti. Itse en piiloudu itkuni kanssa vaan itken tasan just siinä kun itkettää. Ja kun lapset kysyvät niin kerron miksi on paha mieli. Ei sen itkun tarvitse olla mikään mörkö. Lapsetkin oppivat paremmin sanoittamaan tunteitaan kun aikuisetkin niin tekevät.
"Ihanan" positiivisia kommentteja, siis kysymykseen nähden. Odotin alapeukkujen tulvaa. Meitä kasarilapsia yhdistää melko erilainen kasvatus verraten siihen, miten omia lapsia kasvatamme.
Itselle lapsuuden itkemättömyys teki sen aikuisena, että "suutuin" vieraidenkin lasten itkusta ja en osannut lohduttaa. Onneksi oman lapsen kohdalla ei näin ole.
Ap
Tietysti saa itkeä!! Entisaikaan tunteiden näyttämistä hävettiin, koska kulttuuriimme on kuulunut omillaan pärjääminen ja vahvan esittäminen. Tiedän useita ikäisiäni (30+), joiden lapsuudenkodissa kaikki tunteet olivat kiellettyjä, jopa hautajaisissa itkeminen oli hävettävää.
Hyvä vaan, että tässä on menty eteenpäin. Itkeminen on luonnollista. Kyllä saa minun lapset tottua siihen, että pillitän piirrettyjäkin katsoessa ja kevätjuhlissa. :D
Anna itkun tulla. Voit sanoa lapselle, että äitillä on paha mieli, mutta ei ole mitään hätää. Ei tunteiden näyttämistä tarvitse hävetä.