Piilossa, mutta en turvassa

Muistan monet lukettomat itkut yksin hiljaiseen pimeyteen. Kukaan ei ikinä pyyhkinyt kyyneleitäni. En minä tehnyt sitä itsekään. Lopulta itkut vaihtuivat syvään hiljaisuuteen. Kyyneleet yhä silmissäni nojaan nurkassa kipsilevyn kovaan pintaan. Käpertyneenä kerälle haukon henkeä näkemättä mitään. Tuska on niin valtava, että luulen sydämeni kuolevan. Toivon itseni katoavan. Haluan piiloon itseltäni. Muut eivät näe minua. Heille se on helppoa, mutta minä joudun etsimään itseni joka päivä. Myös silloin, kun muut yrittävät piilottaa minut paremmin. Tallovat minut syvemmällä maan uumeniin, heittävät päälleni uusia kerroksia ja lukitsevat minut yhä useampien ovien taakse.