Pelko suhteiden syventämisestä rajoittaa elämääni.

Mietin aika usein, etenkin nyt viimepäivinä.
Miksi sabotoin omia suhteitani niin paljon ja nämähän vaikuttavat ainoastaan miesten välisiin suhteisiin, muuten koen itseni kypsäksi ja normaaliksi ihmissuhteissa vaikka naistenkin kanssa on toisinaan vaikea olla, tai no auktoriteettisemmästä ihmisestä riippuen vaihtelee. Saatan sellainen olla itsekin tilanteesta riippuen.
Nyt olen kuitenkin miettinyt miehiä paljon enemmän koska koen, että mun olisi aika jo vähintäänkin opetella sitoutumaan tosissani tulevaisuutta ajatellen.
Tuskin tahdon lapseton ikääni olla vaikka sekin houkuttelevalta vaihtoehdolta toisinaan vaikuttaa.
Kuitenkin miehet kavereina ovat paljon laadukkaampaa ja ajatusrikkaampaa seuraa olleet kokemuksien myötä kuin naiset mutta kun edes hieman pidemmälle mennään, niin tunnen nykyään todella voimakasta ahdistusta.
Kaikki mikä menee pintapuoliselta tasolta jo toisiin aatoksiin niin saa mut hämilleni, jopa lapselliseksi jollain tavalla. Eristäydyn tai alan ehkä ärsyttämään ihmistä, se on jokin reaktio ja tarkotuksena on työntää ihminen kauemmaksi vaikka toisaalta kaikista eniten tarvitsisin tätä päinvastoin paljon lähemmäksi.
En usko, että mussa oikeastaan olisi mitään niin upeaa ja arvokasta, että siihen kannattaa jäädä vaan puolustuksena ja ikävänä jopa tiedostomattomana reaktiona vain jäädyn, olen etäinen tai ehkä kylmä ja haluan ulos mahdollisimman nopeasti koko hommasta.
Ärsyttää aika paljon tämä käytös.
Toisaalta olisin valmis mutta ehkä en ole tottunut näyttämään todellista vajavaisuutta muille ihmisille ja sen näyttäminen itse hetkessä on aika absurdi ajatus, mielummin pakenee häpeän alle.
Kuten alastomuus, sekin liittyy ehkä osittain hyväksikäyttöön ja myöskin äidin inhoon kroppaani kohtaan ja lapsena. Saattoi siis haukkua todella kärkkäästi alastonta kehoani ja lisäksi ulkoiset suorituspaineet ja kehonkuva. En tiedä, koska olisin tarpeeksi hyvä. Olenko edes vielä sillon vaikka laihduttaisin kymmeniä kiloja..
En oikein tiedä pääseekö tässä kokemaan normaalia rakkautta koskaan vai sabotoinko sitä kuitenkin tavallaan tarkoittamatta.
Ennen vielä saatoin ymmärtää sen, olin kuitenkin jo suhteissa vaikkakin epäterveissä, väkivaltaisissa tms mutta nyt jo ns parantuneena turhauttaa etten vieläkään ehkä pysty käsittelemään näinkin ilmiselviä asioita.
Onneksi nykyään on itsesuojeluvaistoa enkä eksy kuitenkaan huonoihin juttuihin tai ainakaan vaarallisiin.