Lue keskustelun säännöt.
Kaipaisin jotain lohdutusta...
13.06.2019 |
Olen päälle 30, pari lasta. Ammattikoulu ja rikkonainen ura. Aikuisiällä toistuva masennus, sen kanssa pärjään, mutta ahdistuksen kanssa en. Ahdistus nimenomaan fyysistä, mahaoireilua lähinnä. Pitkä terapia takana. Olen tehnyt terapiassa ja sen jälkeen päänsisäistä matkaa, olen yrittänyt kouluttautua, liikkua, meditoida jne. mutta en vaan pysty kokopäivätyöhön tai opiskeluun ilman valtavaa ahdistusta. Saan toistaiseksi ansiosidonnaista, koska teen osa-aikatyötä edes joskus. Muut ikäiseni opiskelee, tekee työtä jne, mutta mun omantunnonarvo ja itseluottamus on niin riekaleina, että se aiheuttaa tällä hetkellä välillä jopa itsetuhoisia ajatuksia. Tunnen olevani niin paska ja turha! Söin monta vuotta mielialalääkkeitä, mutta en huomannut eroa lopetuksen jälkeen. Pystyisin tekemään jotain etätyötä oman olon mukaan, mutta mitä menettämättä päivärahaa kokonaan?
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se oma olo pitää unohtaa.
Tämä on tehnyt vaan lisää hallaa. Aiemmin yritin elää noin. Johti toistuviin ahdistuksiin, sairaslomiin, burn outeihin..Tosin mun oireilu on niin vahvaa, ettei oloa voi vaan unohtaa. Eihän sitä oloa olisi, jos sen voisi unohtaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon työkyvyttömyyseläkkeellä. Suku pitää laiskana. Eivät ymmärrä...oon yrittänyt löytää kivoja juttuja joka päivästä. Eihän sitä pysty, jos ei pysty...
Olen saman ikäinen. Mulla on suht vakavia diagnooseja, mutta arki on varmaan yleensä sitä mitä sullakin, mutta olen passiivisempi. En halua puhua omista jutuistani liikaa kun selitettävää riittäisi liikaakin.
Tiedän, ettei sairaus ole mun vika, mutta mäkin tunnen oloni todella baskaksi ja turhaksi. Ei sille voi mitään.
En haluaisi sanoa sulle, että tilanne voisi olla huonompikin, koska ihan hyvin voit luisua samoihin syvyyksiin kuin mäkin lopulta (kyvytön hoitamaan asioita siinä määrin, että lähes joutuu kodittomaksi. Ja tästäkin on vielä matkaa alaspäin), mutta tilanne tosiaan voisi olla huonompi. On hyvä, että olet tuon verran jaksanut.
Mikä ja kuka sä todella tässä elämässä haluat olla? Millaisista arvoista haluat pitää kiinni? Mikä sussa on arvokasta? Mitä itsestäsi et olisi ikinä valmis myymään mistään hinnasta?
Ehkä olet myös ihminen, joka vaatii vaan taukoa kaikesta välillä. Itse lähden metsään. Sulla voi olla eri keinot. Mä myös käyn usein kävelyllä ja menen sen verran kauas sivistyksestä, ettn enää kuule ihmisten aiheuttamia ääniä ja voin tuijottaa järvelle ilman pelkoa siitä, että joku tulee sinne, missä olen. Siellä olen todella vapaa. Kun asuin kaupungissa, välillä vaan heitin rinkan selkää ja lähdin. Mun pitää saada ajatella rauhassa.
Sä olet selvästi joillain kahleilla kiinni jossain, mistä et pidä. Osittain ne kahleet on semmoisia, ettei niitä voi irroittaa, vaikka siihen pystyisikin, mutta lopulta kyse on siitä, minkä kanssa pystyy elämään ja minkä ei. Kyse on kompromisseista.
Vierailija kirjoitti:
Olen saman ikäinen. Mulla on suht vakavia diagnooseja, mutta arki on varmaan yleensä sitä mitä sullakin, mutta olen passiivisempi. En halua puhua omista jutuistani liikaa kun selitettävää riittäisi liikaakin.
Tiedän, ettei sairaus ole mun vika, mutta mäkin tunnen oloni todella baskaksi ja turhaksi. Ei sille voi mitään.
En haluaisi sanoa sulle, että tilanne voisi olla huonompikin, koska ihan hyvin voit luisua samoihin syvyyksiin kuin mäkin lopulta (kyvytön hoitamaan asioita siinä määrin, että lähes joutuu kodittomaksi. Ja tästäkin on vielä matkaa alaspäin), mutta tilanne tosiaan voisi olla huonompi. On hyvä, että olet tuon verran jaksanut.
Mikä ja kuka sä todella tässä elämässä haluat olla? Millaisista arvoista haluat pitää kiinni? Mikä sussa on arvokasta? Mitä itsestäsi et olisi ikinä valmis myymään mistään hinnasta?
Ehkä olet myös ihminen, joka vaatii vaan taukoa kaikesta välillä. Itse lähden metsään. Sulla voi olla eri keinot. Mä myös käyn usein kävelyllä ja menen sen verran kauas sivistyksestä, ettn enää kuule ihmisten aiheuttamia ääniä ja voin tuijottaa järvelle ilman pelkoa siitä, että joku tulee sinne, missä olen. Siellä olen todella vapaa. Kun asuin kaupungissa, välillä vaan heitin rinkan selkää ja lähdin. Mun pitää saada ajatella rauhassa.
Sä olet selvästi joillain kahleilla kiinni jossain, mistä et pidä. Osittain ne kahleet on semmoisia, ettei niitä voi irroittaa, vaikka siihen pystyisikin, mutta lopulta kyse on siitä, minkä kanssa pystyy elämään ja minkä ei. Kyse on kompromisseista.
Tiedostan, että asiat voisi olla huonomminkin. Varsinkin, kun mulla on tosi vaikea traumatausta. Mun ongelma onkin se, etten edes oikein tunne itseäni. Välillä yritän olla kiitollinen siitä, että "saan" olla kotona, välillä se ajaa mut ahdistukseen, häpeään syyllisyyteen ja katkeruuteen siitä, että miksi en voi olla niin kuin muut. Kyvykäs opiskelemaan, lähtemään aamulla töihin, tuntemaan itseni tärkeäksi. Ikään kuin en muuten olisi tärkeä. Kuuntelen myös liikaa kavereiden ajatuksia siitä, että "ihmisen pitää tehdä töitä" plaap plaa.
Valitettavasti se oma olo pitää unohtaa.