Mitä te introvertit tykkäätte tehdä ja mikä on ns pakolliselta tuntuvaa?

Mä taidan olla jossain hc-introvertin ja erakon puolivälissä. Näin nelikymppisenä on jo karistanut sosiaaliset paineet niskastaan ja voi ihan vapaasti olla oma omituinen itsensä, kun tietää, mitä haluaa.

Mulla on puolison ja nuoren aikuisen lapsen lisäksi kaksi ystävää. Toista näen kerran, toista kahdesti vuodessa. Vapaa-aika yhdistää harrastuksen ja matkustelun, hippeillään puskassa teltalla tai autolla. Menopaikka on kirosana. Juhliin menen, jos kyse on jommankumman vanhemmista tai sisaruksista. Ihmettelijät ovat jo karsiutuneet matkan varrella.

Yks kaveri on. Luen paljon. Pakollisena käydä kaupassa ja sekin kerran viikossa lähärissä.

Kotona viihdyn, pelailen, kattelen leffoja, 3D, piirtämistä, kirjoittelua, ym nörtti juttuja, ympäri vuoden vaihtelee mielenkiinnonkohteet.

Teen pakolliset asiat vasta kun ne on aivan "pakko" tehdä.

Matkustelen paljon yksin. Se on ihanaa kun kukaan ei tunne minua ja jos yhteistä kieltä ei ole, ei tarvitse jutella. Saa olla incognito ja näkee maailmaa.

Kaverit asuu ympäriinsä, yhteyttä pidetään whatsappilla. Kaikki tuntevat ja tietävät hyvin etten jaksa/halua puhua puhelimessa. Nähdään muutaman kerran vuodessa. Ja kun nähdään on se minun osaltani hyvin suunniteltu niin että viihdyn. Tämä toimii mainiosti. Myös ystävien mielestä. Jotkut tosin haluaisivat varmaan lörpötellä enemmän puhelimessa. Harrastan kaikkea itsenäisesti, tykkään käydä asioillakin yksin että saan hoitaa kaiken omilla ehdoillani. Matkustelen, käyn keikoilla jne.. kaikki on tosin aina tapahtumia joissa viihdyn ja joihin haluan mennä = olen siis valmistautunut henkisesti väen paljouteen yms. Sukujuhlat yms. kissanristijäiset sen sijaan on hirveintä mitä tiedän. Niihin on pakko mennä tai kaikki loukkaantuvat, näin on minulle perheeni ja puolisoni ilmoittaneet. Tietävät että ko. tapahtumat ovat minulle kidutusta mutta suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ettei koskaan saa vaan pahoittaa kenenkään mieltä. Jäisin pois jos jaksaisin joka kerta kuunnella valitusta käytöstavoistani. Olen pyrkinyt hoitamaan juhlat nopeasti = tulen viimeisenä ja lähden ensimmäisenä, en kursaile ja syön nopeasti. Hymyilen, vastaan ja hoidan "osuuteni" mahdollisimman rivakasti. Helpompaa kaikille. Tosiasia on vain että viihdyn parhaiten kun saan hoitaa kaiken omilla ehdoillani ja itse päättää milloin voin vetäytyä omaan rauhaan. Perhe pitää introverttiyttäni "vain omalaatuisena luonteenpiirteenä" tai itsepäisyytenä koska olen kuitenkin puhelias toisinaan. Kukaan ei ihmettele miksi vietän aikaa yksin/ kotona, tosin naureskelevat minun olevan jo eläkeläinen käytökseltäni.

Minulla ei oikeastaan ole ystäviä mutta muutama kaveri, joista toista tapaan kaksi kertaa vuodessa ja toista hieman useammin. Kaipaisin kyllä sellaista oikeampaa ystävää, joka olisi samanlainen kuin minä. Tykkään kyllä jutella, mutta sellaista syvällisempää ja filosofisempaa pohdiskelua.

Sukujuhlista en pidä. Vaivaannun enkä tiedä, mitä puhua vieraiden ihmisten kanssa. Menee monta päivää, että palaudun juhlista.

Matkustelusta pidän mieheni kanssa. Hän on sosiaalisempi kuin minä eli hoitaa puhumisen ja ihmiskontaktit. Tykkään kyllä liikkua ihmismassassa, kunhan ei tarvitse puhua kenenkään kanssa. Miehen seurass voin olla oma itseni ja vaikka olla puhumatta koko lentomatkan, jos siltä tuntuu.

Raskainta arjessa on työn sosiaalisuus. Se kuluttaa valtavasti voimia. Toisaalta myös omien lasten seura on välillä raskasta, kun haluaisin olla mieluusti yksin ja puuhailla omiani. Onneksi ovat jo hieman isompia ja touhuavat paljon omiaan.

Miksi ekstovertit eivät saa niin paljon osakseen ihmetystä kuin introvertit? Vaikka olisi millainen hölösuu, puhuisi toisten päälle ja olisi suuna päänä joka paikassa, tekemässä miljoonaa asiaa yhtäaikaa päällekkäin, koko ajan järjestämässä tapahtumia, juhlia juhlien perään ja menoja menojen perään. Silloin asia mielletään että ihminen on vaan aktiivinen, hyvä hyvä. Introvertista ajatellaan että on sisäänpäinkääntynyt, ahdasmielinen ja jotenkin rajoittunut jopa viallinen kun viihtyy kotona ja valitsee seuransa ja menonsa tarkkaan.

Mistä tämä oikein johtuu???

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei oikeastaan ole ystäviä mutta muutama kaveri, joista toista tapaan kaksi kertaa vuodessa ja toista hieman useammin. Kaipaisin kyllä sellaista oikeampaa ystävää, joka olisi samanlainen kuin minä. Tykkään kyllä jutella, mutta sellaista syvällisempää ja filosofisempaa pohdiskelua.

Sukujuhlista en pidä. Vaivaannun enkä tiedä, mitä puhua vieraiden ihmisten kanssa. Menee monta päivää, että palaudun juhlista.

Matkustelusta pidän mieheni kanssa. Hän on sosiaalisempi kuin minä eli hoitaa puhumisen ja ihmiskontaktit. Tykkään kyllä liikkua ihmismassassa, kunhan ei tarvitse puhua kenenkään kanssa. Miehen seurass voin olla oma itseni ja vaikka olla puhumatta koko lentomatkan, jos siltä tuntuu.

Raskainta arjessa on työn sosiaalisuus. Se kuluttaa valtavasti voimia. Toisaalta myös omien lasten seura on välillä raskasta, kun haluaisin olla mieluusti yksin ja puuhailla omiani. Onneksi ovat jo hieman isompia ja touhuavat paljon omiaan.

Pystyisitkö sä tekemään toisenlaista työtä? Olisiko se mahdollista?

Introverttiyshän ei ole sama kuin epäsosiaalisuus, joskus nämä sekoitetaan keskenään. Joku voi tietysti olla molempia. 

Minä työskentelen kotona, en jaksaisi olla joka päivä muiden kanssa tekemisissä. Perheeseen kuuluu mies ja kolme aikuista/aikuistuvaa lasta. Perheen kanssa on ihanaa, mutta minulla on aina pitänyt olla myös omaa aikaa, jolloin voin ihan vaikka vain tuijotella ikkunasta ulos. Perheeni on onneksi myös hyvin rauhallista ja melko hiljaista porukkaa, meillä ei ole koskaan lasten kaverit metelöineet, sillä lapset ovat valinneet kaverinsakin luonteen perusteella ja yleensä heillä on ollut vain yksi kaveri kerrallaan, omasta halustaan. Viihdyn kotona parhaiten tai sitten luonnossa liikkuen, mieluiten yksin. En silti jaksaisi aina olla kotona tai yksin, haluan välillä osallistua juuri esim. sukujuhliin tai käydä vaikka konsertissa. Eniten pidän tapahtumista, joissa olen yhdessä muiden kanssa, mutta ei tarvitse kuitenkaan olla mitenkään aktiivinen, eikä seurustella muiden kanssa. Juuri seurustelusta väsyn eniten, varsinkin sellaisesta tyhjänpäiväisestä small talkista.

Minulla on kaksi hyvää ystävää, joiden kanssa viestitellään useita kertoja viikossa, harvemmin soitellaan, mutta toista tapaan parin viikon välein ja toista parin kuukauden. Olemme niin samalla aaltopituudella, että heidän kanssaan en väsy ollenkaan. Juttelemme syvällisesti meitä kiinnostavista asioista. Siitä tulee hyvä mieli ja olo. Lisäksi on muutama sukulainen ja ystävä, joiden kanssa olen jonkin verran tekemisissä, tyyliin muutaman kerran vuodessa. 

Harrastan lukemista, puutarhanhoitoa, käsitöitä, askartelua, hiiihtoa, lumikenkäilyä, pyöräilyä, kävelyä, kotijumppaa. Ohjatussa joogassa käyn kerran viikossa, siellä on ihan kiva käydä, kun on pieni ryhmä, hiljaista ja hämyisä valaistus. Rakastan kaikkea hiljaista, rauhallista, hämärää, hidasta, syvällistä. En jaksa meteliä, ihmismassoja, kiirettä, pinnallista. Voin käydä siis silloin tällöin vaikka yo-juhlissa, häissä yms., mutta en jaksaisi osallistua niihin jatkuvasti. Joskus keksin hyvän syyn jäädä pois, kun ajattelen, että kyseessä on juhlat, joihin tulee paljon vieraita, eli poisjääntini ei sillä tavalla haittaa. Mutta jos tiedän, että tulossa on vain vähän vieraita, menen, että järjestäjälle ei tule paha mieli, kun ei vieraita tulekaan. Juhlien yms. jälkeen tarvitsen pari-kolme päivää hissunkissun oloa. Kaupoissa käyntiä inhoan, varsinkin ruokakaupoissa, kun ei täällä ole kuin jättimarketteja. Käyn mahdollisimman harvoin ja ostan kerralla paljon.

Olen itse vasta introverttiyttäni omaksuva 26-vuotias. Myönnän nykyään avoimesti inhoavani baareilua ja juhlimista yms, onneksi tuleva puolisoni on hyvin samanlainen. Vietämme paljon aikaa hänen vanhempiensa mökillä, siellä on aina mukava olla kun saa olla vapaasti. Melkein joka vklp tulee siellä vietettyä. Lisäksi luen kirjoja, maalaan, lueskelen asioista (olen kiinnostunut monista asioista, kuten muinaisesta Egyptistä joten kaikenlaista tutkittavaa riittää!). Minua ei yhtään kiinnosta seurailla ihmisten tekemisiä somessa, ja minusta on hauskaa kun näen ystäviä ja hekin jo kysyvät ensin että "et ole varmaan nähnyt mutta..." Ja sitten he kertovat minulle, ja on aina kiva kuulla asiat heiltä itseltään. Enkä ole toistaiseksi jäänyt mistään paitsi mielestäni, mutta ihanaa vain elää elämää ilman paineita että elämän pitäisi näyttää tietynlaiselta julkisesti. Tai että nyt tästä pitää saada täydellinen kuva että voi näyttää muillekin. Se on vähän hassua mielestäni, mutta pääasia että kukin on onnellinen! Inhoan myös isoja väkijoukkoja, ja vaikka pidän erittäin paljon matkustamisesta, minua ei niinkään kiinnosta tyypilliset jutut. Nautin omassa tahdissa lomasta nauttimisesta enkä mistään suorittamislomasta -- ai että, istua pitkään kahvilassa kakun pala nenän edessä ja elämää ihmetellessä, aivan ihanaa ajan viettoa. 

Olen alkanut myös karsimaan näitä ns. pönötysjuhlia. Keksin jonkun validin tekosyyn miksi en valitettavasti pääse, mutta ihan kaikkia en viitsi enkä halua missata koska tiedän niiden olevan tärkeitä myös läheisille ja perheelle. Teen sitten niin että menen paikalle, mutta en esimerkiksi illan vietoissa ole liian kauan -- aamulla aikainen lähtö tmv. Olen määrittänyt lähimmät ystävät ja perheen jäsenet, joiden vuoksi saavun paikalle, ja pyrin pitämään siitä kiinni. On kuitenkin tärkeää ottaa myös tärkeät ihmiset huomioon, ja osana sitä on itselle se, että tulen paikalle ja osoitan välittäväni ja haluavani juhlistaa heitä. Teen sen niin että näytän saapuvani paikalle ja että toinen henkilö on minulle tärkeä, mutten kuitenkaan myöskään itse pala ihan loppuun. Ystävät tuntuvat hyväksyneen etten jaksa roikkua myöskään hirveästi tavoitettavissa, ja näenkin ystäviä muutaman kerran per puoli vuotta, miten aikatauluiltamme ehdimme. Ja aina kun näkee on kuin olisi nähnyt eilen, se on mukavaa. Ystävinä minulla on hyvin monenlaisia ystäviä, ja nautin siitä että on erilaisia ihmisiä, osa myös hyvinkin ulospäinsuuntautuneita ja äänekkäitä. 

Pakko sanoa, ettei ole tainnut hirveästi kukaan ihmetellä, lähinnä itse nauran kun olemme esim. kissaa ottamassa ja meiltä kysellään että kai tiedät että sen kissan kanssa pitää sitten olla. Siihen totean että hei, lempipuuhaani on tavaroiden järjestely ja läpikäynti kotona, millaista elämää luulet mun elävän. :) 

Haluaisin huomauttaa, että introverttiys on persoonallisuuden orientoitumisen piirre. Se ei ole mikään pelkotila tai ahdistus. Introvertti valitsee ihan oman halunsa mukaan, mitä tekee ja mitä ei, käytöstä ei ohjaa mikään trauma tai fobia.

Itse työskentelen hyvin ihmisvoittoisella alalla ja kaikki pitävät minua supersosiaalisena. Vapaa-ajallani valitsen sitten olla mieluiten itsekseni tai hyvin harvojen ihmisten parissa.

Mun vanhemmat ovat molemmat hyvin ekstrovertteja ja mulla meni pitkään tajutessa että mähän olen introvertti. Mua vedettiin perässä lapsena ja nuorena kuin ekstroverttia konsanaan ja mä lopulta huomasin ettei ole hyvä olla.

Mun mieskin yrittää välillä vetää ja "innostaa" lähtemään vaikka minne, ja mun pitää vaan pitää pitää puoliani ja rajat.

Nämä jaetut kokemukset ovat tärkeitä, koska yhteiskunnassamme jostain syystä "arvostetaan" ekstroverttiyttä ja lähes kaikki on suunniteltu ulospäinsuuntautuneisille ihmisille. Vähemmälle huomiolle aina jäävät introvertit. Ajatellaan että introverteissä on jotain vikaa ja asiahan ei ole näin.

Ei ole ystäviä vaikka haluaisin, eikä minua ole kutsuttu mihinkään juhliin ainakaan viiteen vuoteen, vaikka haluaisin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ekstovertit eivät saa niin paljon osakseen ihmetystä kuin introvertit? Vaikka olisi millainen hölösuu, puhuisi toisten päälle ja olisi suuna päänä joka paikassa, tekemässä miljoonaa asiaa yhtäaikaa päällekkäin, koko ajan järjestämässä tapahtumia, juhlia juhlien perään ja menoja menojen perään. Silloin asia mielletään että ihminen on vaan aktiivinen, hyvä hyvä. Introvertista ajatellaan että on sisäänpäinkääntynyt, ahdasmielinen ja jotenkin rajoittunut jopa viallinen kun viihtyy kotona ja valitsee seuransa ja menonsa tarkkaan.

Mistä tämä oikein johtuu???

Todella hyvä kysymys jota itsekin olen pohtinut paljon. Itseä on koko elämän ajan kyrsinyt kaikkein eniten se, kun hölösuut jossain sosiaalisessa tilanteessa kysyvät että miksi olen niin hiljainen. Vasta päälle kolmekymppisenä tajusin, että minulla on oikeus olla oma itseni ja aloin antamaan takaisin esittämällä vastakysymyksen: miksi olet koko ajan äänessä. Useammankin ihmisen olen saanut tällä kysymyksellä loukkaantumaan, ja loukkaantuminen on jopa syventynyt, kun olen selittänyt mitä tarkoitan. Toiset osaavat suhtautua oikein, huumorilla tai jopa tajuten pointin. Toiset eivät, koska heidän mielestään ainoa normaali on jatkuva äänessä ja esillä oleminen.

Minullla on muutamia hyviä ystäviä, toisia näen useammin, toisi vain pari kertaa vuodessa.

Työpaikalla olen hyvin sosiaalinen - koska siellä puhutaan asiasta.

Se, mitä en jaksa, on ns, kaverikyläilyt, ylioppilasjuhlat, sukulaisvierailut... yms. Kun on puolituttuja. En jaksa puhua peetä, ja ne tapaamiset on juuri peenpuhumista täynnä. Ei paljoa kiinnosta ruusujen kukkumiset tai kolmannen ihmisen tekemiset.

Muutin ulkomaahan jo kauan sitten, osittain saadakseni kokea olevani rauhassa muilta ihmisiltä. Aika hyvin tämä on toteutunutkin. Kesäisin käyn Suomessa tapaamassa läheisimpiä perheenjäseniä.

Asun maaseudulla, kaupassa käyn kerran viikossa, enkä mielelläni poistu tiluksiltani.

Alkuvuosina pyrin jopa tutustumaan paikallisiin ihmisiin, mutta enää ei kiinnosta, kun totesin etteivät he mitenkään rikastuta elämääni. En välitä mitä minusta ajattelevat, puhuvat keskenään. Aluksi oli ihmettelyä, mutta nyt ovat ymmärtäneet elintapani. Ulkomaalainen saa onneksi olla erilainen, koska 'nehän ovat aina vähän outoja'.

Tykkään niin oleskella itsekseni, kuin tavata ihmisiä.

Lähelle päästän vain harvat, mutta tulen kaikkien kanssa toimeen. Joskus ei huvittaisi lähteä jonnekin, mutta loppujen lopuksi mulla on yleensä aina kivaa kun vaan saan lähdettyä. Bileissä ei ole niin väliä vaikka porukkaa on paljon, mutta jos olen vaan ns istumassa iltaa ja tanssimisen sijaan keskitytään juttelemaan, olen mieluummin parin kuin viiden ihmisen kanssa. Silloin en usein uskalla sanoa mitään väliin ja tunnen itseni ulkopuoliseksi.

Vastapainoksi tarvitsen latautumista. Silloin oleskelen itsekseni ja piirtelen, lueskelen yms.

Läheisin ystäväni on oma sisko ja pari hyvää kaveria löytyy sitten "ympäri Suomea", ei nähdä usein mutta pysyneet kuitenkin elämässä mukana muilla tavoin. Olen huono pitämään yhteyttä ja helposti vaan "unohdan" ihmiset vaikka oltaisiin oltu vuosiakin tekemisissä. En hakemalla hae ihmissuhteita ja ne muodostuvat omalla painollaan jos ovat muodostuakseen. Ne vähäiset oikeasti syvemmät suhteet ovatkin sitten sitäkin tärkeämpiä ja niistä kyllä pyrin pitämään kiinni.

Minulle eläimet on aina olleet yksi tärkeimmistä asioista elämässä ja esimerkiksi harrastukset ovat aina liittyneet niihin. Rakastan viettää aikaa eläinten parissa, niiden kanssa viihdyn ja niitä ymmärrän.

Parasta on tehdä pitkiä metsäretkiä ja lenkkejä koiran kanssa, rauhassa omissa ajatuksissa omaan tahtiin. En tykkää ylimääräisestä hössötyksestä, usein hermostun jos joudun olemaan levottomassa ja äänekkäässä seurassa pitkään.

Pystyn toisaalta myös viihtymään ihmisten seurassa etenkin jos meillä on yhteinen kiinnostuksen kohde. Esimerkiksi treeneissä käyn mielelläni ja olen ihan mukavuusalueellani vaikka mukana olisi paljon vieraitakin ihmisiä.

Sosiaalinen kanssakäyminen ei ole minulle mitenkään hankalaa, tällä hetkellä olen myös töissä alalla johon asiakaspalvelu kuuluu vahvasti. Se kuluttaa ehkä eniten siinä mielessä, että muistan ikävät tapahtumat aika pitkään (Törkeät, tyytymättömät asiakkaat...). Ei kuitenkaan ole minkäänlaista mielenkiintoa olla tekemisissä ihmisten kanssa ja selväksi on käynyt, etten tällaiselle alalle tule kuuna päivänä jäämään vaikka sinänsä pärjäänkin ihan hyvin.

Tykkään olla kotona, lukea, katsoa telkkaria jne. mutta tykkään myös käydä kaupungilla joko yksin tai naisystävän kanssa, syömässä, terassilla kahdestaan, ajelulla, pyöräilemässä ym. Onneksi olen löytänyt kumppanin, joka on luonteeltaan samanlainen vaikka onkin puheliaampi ja työminältään sosiaalisempi. Yksin tai kaksin hänen kanssaan vapaa-ajalla on hyvä, kolme tai enemmän on hyvin äkkiä rasittavaa. Käymme sukulaisilla ja tuttavilla hyvin harvoin kahvilla, ja silloinkin tyypillisesti maks. parin tunnin ajan. Isommat juhlat väistelemme systemaattisesti eri tekosyillä. Matkustelemme kahdestaan, joskus matkustan yksin. Ei ole mitään vapauttavampaa kuin olla ulkomailla vieraassa kaupungissa yksin. Voi olla ihmisten keskellä mutta silti rauhassa.

Suosikkipaikkojani ovat rauhalliset uimarannat kesäisin, käyn niillä usein yksin lukemassa kirjaa, uimassa ja juomassa muutaman oluen repusta. Kirjastoon menen myös joskus yksin lueskelemaan työpäivän jälkeen kun kaipaan hiljaisuutta ja pakoa arjen todellisuudesta.

M41

Vierailija kirjoitti:

Miksi ekstovertit eivät saa niin paljon osakseen ihmetystä kuin introvertit? Vaikka olisi millainen hölösuu, puhuisi toisten päälle ja olisi suuna päänä joka paikassa, tekemässä miljoonaa asiaa yhtäaikaa päällekkäin, koko ajan järjestämässä tapahtumia, juhlia juhlien perään ja menoja menojen perään. Silloin asia mielletään että ihminen on vaan aktiivinen, hyvä hyvä. Introvertista ajatellaan että on sisäänpäinkääntynyt, ahdasmielinen ja jotenkin rajoittunut jopa viallinen kun viihtyy kotona ja valitsee seuransa ja menonsa tarkkaan.

Mistä tämä oikein johtuu???

Ekstrovertti näkyy ja kuuluu ja jättää itsestään merkkejä joka puolelle. Introvertti on hyvin epäilyttävä tyyppi, koska hänen puuhistaan ei oikein tiedetä mitään - ja kun ei tiedetä ja silti kiinnostaa, täytetään tiedon aukot arvailuilla. Kun ulospäinsuuntautuva sosiaalisen elämän sankari arvailee omissa oloissaan viihtyvän ihmisen motiiveja ja elintapoja, tulokset voivat olla aika kaukana totuudesta.