Miten päästä tasapainoon itsensä kanssa? (kasvatettu huonommuuteen, alistamista jne...)

Ymmärrä, että sillä, mitä oli, ei ole väliä, koska se meni jo. VÄliä on vain sillä, mitä teet tästä eteenpäin. Kun alat NYT hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet ja tehdä omat päätöksesi ja valita omat ystäväsi, voit arvostaa itseäsi jatkossa. 

(Ja siihen arvostamiseen tietysti kuuluu itsesi kehittäminen siitä huolimatta, että olet ihan hyvä näinkin, ja toisten ihmisten huomioon ottaminen vaikka teetkin omat päätöksesi, ja jopa ihmisille heidän epätäydellisyytensä anteeksi antaminen vaikka valitsetkin oman seurasi. On tärkeää, että hiffaat, että KUKAAN ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Et sinä eikä ne muut.)

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrä, että sillä, mitä oli, ei ole väliä, koska se meni jo. VÄliä on vain sillä, mitä teet tästä eteenpäin. Kun alat NYT hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet ja tehdä omat päätöksesi ja valita omat ystäväsi, voit arvostaa itseäsi jatkossa. 

(Ja siihen arvostamiseen tietysti kuuluu itsesi kehittäminen siitä huolimatta, että olet ihan hyvä näinkin, ja toisten ihmisten huomioon ottaminen vaikka teetkin omat päätöksesi, ja jopa ihmisille heidän epätäydellisyytensä anteeksi antaminen vaikka valitsetkin oman seurasi. On tärkeää, että hiffaat, että KUKAAN ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Et sinä eikä ne muut.)

Kiitos. Ymmärrän tuon. Jotenkin vain ajatukset palaa siihen syyttelyyn ja on kamalan ahdistunut olo. Olen itselleni vihainen, että SALLIN tuollaisen itseäni kohtaan, minähän se en puolustanut itseäni!

En nosta itseäni kenenkään yläpuolelle - nyt yritän nostaa itseni samalle tasolle muiden kanssa. Opettelen ajattelemaan, että olen yhtä arvokas kuin muutkin.

Kukaan ei ole toista tärkeämpi, olen aina ollut yli-kiltti, antanut niin, että itse jäänyt ilman. Helppo höynäytettävä, käsittämätöntä.

Tunnen itseni niin tyhmäksi, vaikka olen tajunnut ajatuksen tasolla, että "nyt tämä juttu ei mene oikein", niin SILTI en ole kyennyt TEKEMÄÄN mitään, pitämään puoliani tai lähtemään pois?

Jos sinulla on hiljattain alkanut terapia, niin nuo tuntemukset kuuluu asiaan. Tuskallisia ne on, mutta todella hienoa, että sinä käyt niitä nyt läpi. Kun olet herännyt huomaamaan ne, niin sinulla on mahdollista suunnata elämä toisin tästä eteenpäin.

Jossain vaiheessa sinun on sitten hyvä päästää irti ja lopettaa itsesi syyttely ja menneiden katuminen. Se ei hyödytä koska ne ovat menneitä ja mitään et enää voi muuttaa. Minä en tiedä missä vaiheessa terapiasi on joten en ota siihen kantaa kuinka edetä. Sanon vain, että kyllä se helpottaa kun sen aika on. Kun sinulla on havaintokyky huomata millä tavalla olet itseäsi kyykyttänyt ja antanut alistaa, niin sinun on helpompi vaatia itsellesi parempaa. Mikään automaattinen toiminto se ei ole ja vanhaan rooliin on yllättävän helppoa sujahtaa jos ei huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrä, että sillä, mitä oli, ei ole väliä, koska se meni jo. VÄliä on vain sillä, mitä teet tästä eteenpäin. Kun alat NYT hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet ja tehdä omat päätöksesi ja valita omat ystäväsi, voit arvostaa itseäsi jatkossa. 

(Ja siihen arvostamiseen tietysti kuuluu itsesi kehittäminen siitä huolimatta, että olet ihan hyvä näinkin, ja toisten ihmisten huomioon ottaminen vaikka teetkin omat päätöksesi, ja jopa ihmisille heidän epätäydellisyytensä anteeksi antaminen vaikka valitsetkin oman seurasi. On tärkeää, että hiffaat, että KUKAAN ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Et sinä eikä ne muut.)

Kiitos. Ymmärrän tuon. Jotenkin vain ajatukset palaa siihen syyttelyyn ja on kamalan ahdistunut olo. Olen itselleni vihainen, että SALLIN tuollaisen itseäni kohtaan, minähän se en puolustanut itseäni!

En nosta itseäni kenenkään yläpuolelle - nyt yritän nostaa itseni samalle tasolle muiden kanssa. Opettelen ajattelemaan, että olen yhtä arvokas kuin muutkin.

Kukaan ei ole toista tärkeämpi, olen aina ollut yli-kiltti, antanut niin, että itse jäänyt ilman. Helppo höynäytettävä, käsittämätöntä.

Tunnen itseni niin tyhmäksi, vaikka olen tajunnut ajatuksen tasolla, että "nyt tämä juttu ei mene oikein", niin SILTI en ole kyennyt TEKEMÄÄN mitään, pitämään puoliani tai lähtemään pois?

Tuttua hommaa. Päässä alkaa pyörimään luuppina sellainen syytösmankeli, eikä se lakkaa millään. Minäkin käyn terapiassa ja paljon on puhuttu siitä, että täytyy lisätä myönteistä itsepuhetta. Nyt itselläni on vain pelkkää negatiivista, suoranaista itsevihaa. Noita kielteisiä syytöksiä voi tarkastella realistisesti. Vaikka kirjata paperille ja puhua siellä terapiassa. Miettiä onko niissä perää ja mitä niille on tehtävissä. Mikä terapiasuuntaus sinulla on?

Kiitos taas vastaajille.

Käyn traumaterapiassa. Myös vakava sairastuminen kuuluu asiaan. Huh.

Mutta palaan mielelläni vielä kommentoimaan, nyt täytyy lähteä. Mukavaa päivää kaikille :)

Nyt ehdin koneelle takaisin, ap siis tässä :)

Järki sanoo, ettei itsesyyttely hyödytä, tunnepuoli väittää muuta. Osa varmasti johtuu siitä, että on oppinut/kasvanut huonommuuteen? On siis automaattinen reaktio "olen huonompi", jos on joku tilanne, vetäydyn. En kykene puolustamaan itseäni. Kaverit ym on tottuneet tähän. Joskus jos on oikein hyvä päivä ja osaankin ns. puolustaa itseäni, niin kaverit ovat kummissaan! Ehkä hekin ovat tottuneet siihen, että minua saa vähätellä?

Kuinka päästä roolista irti? Taistella vastaan vai vaihtaa koko tuttavapiiriä?

Itselleni tuli töissä jatkuvan venymisen ja kiltteyden jälkeen keski-ikäisenä tilanteita,joissa piti ”vähän” suuttua,olla itsekäs ja pitää puolia.Isotkin pomot sai kuulla totuuuksia päin näköä ja lähdinpä yhdestä palaverista kotiinkin kesken kaiken.

Teki hyvää enkä koskaan katunut tai hävennyt tai selitellyt tai pyydellyt anteeksi.

Tuon jälkeen tein rauhan itseni kanssa ja olen ollut rohkea ja voimakas myös yksityisissä asioissani.

Päästin ulos vähän höyryjä.Oli mun vuoro.Enää en piilottele varjoissa vaan annan itseni loistaa ja en vähättele omia tarpeitani.

Hei ap. Oletkin jo saanut pohdintatukea aiemmissa vastauksissa.

Haluaisin tähdentää sitä, että itsensä hyväksyminen on yleensä elämän mittainen prosessi. Anteeksianto niin itselle kuin toisillekin on myös prosessi, jolle on annettava tietyn verran aikaa. Jos joku ihminen olisi loukannut sinua, et voi heti tunnemyrskyssä myöskään hypätä anteeksiantoon, vaan itkut on itkettävä ja tilanne käytävä läpi ennen kuin anteeksianto todellistuu.

Mutta tärkeeää on myös se, minkä merkityksen ja arvon antaa ylimalkaan epäonnistumisille elämässä. Voitko alkaa hyväksyä sen, että koko elämän mittaan ihminen tulee tekemään virheitä ja toimimaan väärin, sittenkin, kun on jo antanut anteeksi itselleen ja muille, tulee uutta anteeksi annettavaa. Jos hyväksyy itsensä epätäydellisenä ja sallii sen, että joskus toimii väärin, alkaa ankaruuden keskelle hiipiä armollisempi elämän pohjavire, myös toisia kohtaan.

Olitpa tehnyt aikaisemmin mitä tahansa tai reagoinut epäterveesti tms, sinulla on tämä hetki, jossa voit tehdä uudet valinnat ja suunnat. Mitä tasapainoisempi ihminen on, sitä vähemmän hän takertuu menneisiin (virheisiin ja kärsimyksiin) tai elää tulevaisuudessa, vaan pystyy elämään juuri kutakin päivää ja hetkeä läsnäollen siinä. 

Salliva, hyväksyvä asenne itseen syntyy oppimisprosessissa. Minä saan olla epävarma, hapuileva, - inhimillinen, sellainen kuin olen. Ja niin saavat olla muutkin, omia itsejään.

Antoisaa terapiaa ja mukavaa kesää.