Yhteenpaluu vielä mahdollista?
Erosin eilen poikaystäväni kanssa. Suhdetta on takana n. puoli vuotta. Minä olin se, joka eroa halusi, ja poikaystävä ymmärsi, vaikka olikin todella surullinen. Sovimme lopulta asian ystävinä ja sovimme myös pysyvämme väleissä, sillä emme halua toisiamme kokonaan menettää.
Syy eroon oli se, että ongelmia oli kertynyt ja ne olivat jääneet hiertämään minua, mutta poikaystäväni ei nähnyt ongelmaa juuri missään. Hänellä on ollut myös omia murheita elämässään, esimerkiksi työhön liittyen ja on sanonut että se on yksi syy miksi ei ole voinut keskittyä täysillä tähän suhteeseen. Minä olen kokenut jääväni varjoon ja hyvin pieneen rooliin hänen elämässään, vaikka on sanonut minun olevan hänelle tärkeintä. Asumme eri paikkakunnilla (matkaa on n. 25km) eli ei mikään paha siis, mutta näemme silti mielestäni liian harvoin (n. kerran viikossa, joskus jopa vain kerran 2 viikossa). Hän on hyvin kunnianhimoinen ja haluaa olla hyvä työntekijä työpaikallaan. Hänen työnantajansakaan ei päästä helpolla (esim. todella pitkiä työpäiviä yms.). Siksi työpäivät venyvät usein iltaan asti ja aikaa näkemiselle jää vain viikonlopuille, jolloin hän haluaa nähdä myös ystäviään.
Meillä on ollut erimielisyyksiä monista asioista, joista on sitten paisunut isompia. Lähinnä se olen minä, joka ottaa asiat puheeksi ja myönnän, että osaan kyllä tehdä asioista ongelman. Olen ylianalysoija, joka saattaa pienestäkin jutusta vetää hirveät johtopäätökset.
Koin myös olevani suhteen ainoa osapuoli, joka oikeasti yritti ja häneltä ei samanlaista yrittämistä löytynyt. Annoin tuolle suhteelle kaikkeni, mutta en kokenut että poikaystävä olisi tehnyt samoin, vaikka aina jaksoi sanoa, ettei koskaan ole ketään naista rakastanut kuten minua.
Tiedostan kuitenkin, että en itse ollut mikään enkeli tuossa suhteessa. Siksi koen huonoa omaatuntoa, että olen kai odottanut poikaystävältä vähän liikoja siihen nähden, että hänellä tosiaan on elämässään muutakin murehdittavaa, eikä kaikki huomio voi kohdistua minuun.
Olemme olleet eron partaalla jo kahdesti aiemmin, molemmat minun aloitteestani. Ensimmäisellä kerralla se oli hyvästä syystä, jota en ala tässä erittelemään, mutta toinen kerta vähän turha näin jälkiviisaana. Molemmilla kerroilla poikaystävä on aina sanonut että kaikki tulee muuttumaan jos annan uuden mahdollisuuden. Nuo riidat on kummallakin kerralla sovittu jo saman päivän aikana. Aluksi on mennyt paremmin, mutta silti jokin on jäänyt kalvamaan. Minä kun tahtoisin puhua asioista paljon ja avoimesti, mutta poikaystävä ei. En tiedä johtuuko siitä, ettei häntä kiinnosta ratkoa ongelmia kanssani ja haluaa päästä niistä mahd. äkkiä eroon, vai siitä, että ei vain näe ongelmia joista pitäisi keskustella.
Jatkuu seuraavassa viestissä ->
Kommentit (8)
voi h..vetin kuustoista mikä heikko nykyajan rääpäle.
Puhtaalta pöydältä aloittaminen vaatisi sen, että olette oikeasti erossa vähän pidempään, vaikka puoli vuotta. Jos sen jälkeen tuntuu vielä siltä että haluatte kumpikin jatkaa, niin miksikäs ei, mutta parin päivän tai parin viikonkaan aikana ei ehdi ajatella asioita tarpeeksi (been there). Unohtaisin sen kaverijutunkin siksi aikaa, eli olkaa ihan oikeasti erossa toisistanne.
Vaikka eroaminen usein kirpaiseekin, niin se ei läheskään aina tarkoita tärkeistä ihmisistä luovuttamista, vaan erosta voi koitua myös hyvää. Koska olet itse valmis panostamaan suhteeseen, niin ansaitsisit miehen joka haluaa nähdä vuoksesi vaivaa – sellaisiakin nimittäin on.
Ja nyt kun joku kuitenkin kommentoi että puoli vuotta kestänyt seurustelusuhde ei ole mikään oikea parisuhde, niin minä ja moni muukin täällä ymmärtää, että lyhyenkin suhteen loppumisen jälkeen voi olla aluksi tosi vaikeaa. Mutta sinä selviät joka tapauksessa, jatkatte yhdessä tai ette.
Ei tu toimiin. Myönnä, päästä irti turhista toiveista ja olet vapaa.
Se että pakosti pitää kiinni toisesta on riippuvuus.
Pitäisi olla tieto mitä haluaa. Jos ei kommunikointi suju niin onko järkeä?
Itsekin olen hieman rönsyilijä eli älykäs, ja koen sen voimavaraksi. Umpimielinen ei tulisi mun kanssa juttuun. Tai hallinnanhaluinen.
Tässä iässä jo tiedän tarpeeksi joten moni on saanut mennä ohi.
Onneksi mummoudun. Ja oppirahat maksettu.
Ihmisillä nyt on suht vapaa tahto elää parhaaksi katsomallaan tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Ei tu toimiin. Myönnä, päästä irti turhista toiveista ja olet vapaa.
Se että pakosti pitää kiinni toisesta on riippuvuus.
Pitäisi olla tieto mitä haluaa. Jos ei kommunikointi suju niin onko järkeä?
Itsekin olen hieman rönsyilijä eli älykäs, ja koen sen voimavaraksi. Umpimielinen ei tulisi mun kanssa juttuun. Tai hallinnanhaluinen.
Tässä iässä jo tiedän tarpeeksi joten moni on saanut mennä ohi.
Onneksi mummoudun. Ja oppirahat maksettu.
Ihmisillä nyt on suht vapaa tahto elää parhaaksi katsomallaan tavalla.
Viimeinen virke ja kommenttisi alku sotivat hieman toisiaan vastaan.
Jos kumppanisikin niin haluaa, en näe mitään syytä miksi ette voisi vielä yrittää puhtaalta pöydältä. Sinä ainakin selvästi tiedostat suhteen ongelmat, oletettavasti myös kumppanisi. Jos olette molemmat todella valmiita muuttamaan näitä asioita ja panostamaan suhteeseen uudella tavalla, voi onnellinen tulevaisuus olla ihan mahdollinen. Kaikki on teistä kiinni.
Kun erotaan niin erotaan. Piste.
En ymmärrä soutajia ja huopaajia, varsinkin kun kokemusten muaan aina ne jutut törmäävät uudestaan samoihin ongelmiin.
Kiitos vastauksista.
En tiedä, onko mussa oikeasti jotain pahemman kerran vinksallaan, mutta mitä enemmän tässä aika menee eteenpäin ja tätä asiaa käsittelee mielessään, sitä enemmän eksääni ikävöin ja tahdon vaan soittaa perään että jutellaan, haluan vielä sittenkin yrittää. En oikeasti ymmärrä tätä ajatusten muuttumista, vastahan pari päivää sitten olin aivan varma että en enää pysty seurustelemaan hänen kanssaan ja nyt mua kaduttaa aivan järkyttävästi miksi menin puhumaan hänelle erosta...
Voi luoja... tämä on kiduttavaa. En kuitenkaan heti halua tarttua luuriin, pelottaa jos mieli taas muuttuukin yhtäkkiä siihen että en tahdokaan palata yhteen. Tosin tämänhetkinen katumus on niin voimakasta, että toisaalta en luule enää mielipiteeni muuttuvan eron kannalle. Mutta mistäs sitä tietää, kerta tähänkin asti ajatukset vaihtuneet ihan laidasta laitaan?!!
Lupasin itselleni, että odotan oikeasti nyt etten samantien juokse takaisin. Se olisi varmasti myös eksälle hyvin hämmentävää, jos näin pian eron jälkeen olisin itkemässä takaisin...
Jotenkin tuntuu, etten enää edes kunnolla ymmärrä miksi alunperinkään halusin erota. Olen tässä jotenkin ymmärtänyt, että olen myös itse tehnyt kärpäsestä härkäsen, ja suurennellut asioita mielessäni. Minulta on puuttunut ymmärrystä eksäni näkökulmaa kohtaan, ja olen ollut itsekäs ajatellessani vain itseäni ja että eksälläni ei voi mennä huonosti elämässään vaan hänen täytyy keskittyä vain minuun. Tunnen itseni niin tyhmäksi.
Pelottaa, että poikaystävä pian itsekin toteaa, että oli ihan hyvä juttu erota. Ja sitten ei ole enää yhtään mitään mahdollisuuksia saada tätä ihmistä mun elämään. Tosin ehkä olen sen ansainnutkin, käyttäytymällä näin typerästi...
Ap
Eilen erotessamme poikaystävä sanoi, että ei tiedä mitä ajatella, jos sitten taas huomenna tulenkin itkemään, että haluan palata takaisin yhteen. Homma on nyt kuitenkin niin, että minua on alkanut kaduttaa. En silti ole heti menossa takaisin, vaan ajattelin ottaa miettimisaikaa ja katsoa, olenko samaa mieltä vielä esim. viikon tai kahden kuluttua. Luulin pohtineeni eropäätöstä tarpeeksi pitkään, mutta nyt tuntuukin, että tein taas kerran päätöksen liian hätiköidysti..
Joten kysyn siis teiltä - olisiko tässä enää mitään toivoa? Toki tiedostan, että olen ollut melkoinen tuuliviiri, ja siksi ymmärrän hyvin, jos poikaystäväkin sanoisi että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Jos kuitenkin vastaus olisi myöntävä, niin tietenkin myös itseäni pelottaa, että asiat kaikesta huolimatta jatkuisivat kuten ennen ja joutuisimme eroamaan taas uudelleen. Mutta entä jos todella yrittäisimme ratkoa asiat ja aloittaa täysin uudelta, puhtaalta pöydältä ja tutustua toisiimme uudelleen, voisiko onnellinen tulevaisuus olla vielä mahdollista? Kertokaa toki omiakin kokemuksia tällaisista tilanteista!
Iältämme olemme molemmat parikymppisiä. Tulevaisuus siis todellakin edessäpäin ja meri on täynnä kaloja jne., mutta en tahtoisi kuitenkaan luovuttaa, vaan oppia myös pitämään itselle tärkeistä ihmisistä kiinni.