Sain palautetta äitiydestäni mieheltäni.

Miten paljon te leikitte ja teette lapsienne kanssa, vai teetkö esim kotitöitä tai muita asioita ja lapset leikkivät yksin/keskenään enemmän? Minulla on juuri se " ongelma" , ettei lapseni " osaa" leikkiä yksin, vaan vaatii äitiä paikalle melkein koko ajan.



ap

hetkeä hengähtää.

minun lapseni ovat jo vanhempia joten tässä on nyt vähän ns jälkisiivauden makua mutta:



Onhan tärkeää sekä olla lapsen kanssa ETTÄ opettaa heidän leikkimään itse ja keskenään. TÄmä on tärkeää nimenomaan tulevan kehityksen kannalta: jos et ole lapsen kanssa, et saa häneen yhteyttä, jos hän ei ole leikkimään itse, hän ei opi tekemään mitään muutakaan itse, kivaa tai velvollisuutta, eikä kehitä itselleen erillistä minäkuvaa.



Minä luulen, että te voitte miehenne kanss aolla molemmat oikeassa. Sinä olet paljon lapsesi kanssa, mutta harvoin täysillä. Jos olisit VAIN lapsen kanssa silloin kun olet, etkä ajattelisi niitä muita huolia ja murheita koko ajan, voi olla, että hän saisikin siitä tarpeeksi ja pystyisi vähitellen irtautumaan sinusta niin että oppisi leikkimään itsekin. jos viettäisit lapsen kanssa tämmöistä todellista " laatuaikaa" eli sellaista, jossa keskityt lapseen, voisit miettiä niitä talousmurheita itseksesi silloin kun lapsi leikkii itsekseen. (tämä laatuaika ei nyt tarkoita sitä että mennään teatteriin tai konserttiin, vaan sitä, että keskistytään siihen lapseen ja leikkiin hänen kanssaan silloin kun sitä on, se ei myöskään tarkoita, että lapsi suljetaan siivouksen ja ruoanlaiton ja leipomisen jne ulkopuolelle, vaan sitä, että on " aikaa lapselle" , " aikaa " yleisjutuille yhdessä" ja " aikaa minulle ja aikuisten asioille" .

Minun mielestäni riittää, että olen kotona ja läsnä, jos tarvitaan. Teen ruoat, pyykkään, siivoan ja pidän yleistä järjestystä yllä - myös kuripuolella. Välillä halitaan ja jutellaan. Lapset mielellään oleskelivat keittiössä ruokaa laittaessani ja saivat siinä sivussa osallistua kykyjensä mukaan siihen.



Ei minustä äitien tarvitse " kävelyttää barbeja" jne.



Äkkiä kirjoituksesi perusteella sanoisin, että nyt lapsi pompottaa sinua.

Lapsi antaa tehdä kotitöitä ja nykyään myös vähän lukea. Leikkii aika paljon yksin omia juttujaan. Nukuttaminen on sitten yhtä tuskaa ja juuri tuota " jano" , " pissahätä" yms. loputonta huomion vaatimista.



Ehkä pitäisi leikkiä enemmän. Mutta sitten ei syödä ajoissa ja taas nukkuminen kärsii.

Joskus on päiviä, etteivät kaipaa minua olleenkaan leikkeihin. Se, että ajatuksesi ovat muualla lapsen kanssa leikkiessä johtuu varmaan juuri siitä, että olet liian paljon leikeissä mukana. On helpompi keskittyä lapsen seurassa kun saa tehdä rauhassa välillä omia hommia.

JOSKUS lapsi pompottaa, mutta useimmiten koen, että hän ei oikeaasti saa unta ja jotenkin osaa rauhoittua ja tarvitsee minua siihen vierelle. Mutta toisaalta sitten kun siinä olen, niin ei oikein malta nukahtaa.



Minulla on myös melkoisen paljon työmatkoja ja uskon lapsen reagoivan tähän.

Niin, meillä on esim näin, että jos haluan näyttää miehelle sohvalla jotain vaikka valokuvia, ja lapsi sattuu olemaan silloin omassa huoneessaan, hän ryntää heti paikalle kun kuulee että me puhumme, änkeää meidän väliin jne. Emme todellakaan sulje lasta koko ajan tai joka päivä pois, mutta joskus olisi kiva " hengähtää" miehen kanssa, muutenkin kuin illalla kun lapsi nukkuu, jutella jostain asiasta " ilman lasta" . Lapsi on kuitenkin se, joka meillä saa eniten aikaa, sekä mieheltä että minulta, ja hänen kanssaan ollaan joka päivä, jutellaan, ollaan läsnä, miehen mielestä tavallaan liikaa, minun mielestä (ennen miehen palautetta joka kyllä pisti miettimään) liian vähän.

Olemme yrittäneet tehdä esimerkiksi näin, että pelaamme (" täysillä" vain lapseen keskittyen) lapsen kanssa jotain esim lautapeliä, sitten jotain muuta leikkiä ja sitten kerromme että nyt saat leikkiä yksin ja nyt on aikuisten aika, mutta lapsi ei välttämättä anna " rauhaa" . Ja, minun on todella vaikea sanoa " ei" lapselle, hänelle on vielä nyt tullut se, että jos ojennan jostain, kiellän jotain tms hän alkaa itkeä, ettei häntä enää rakasteta... :( silloin minä helposti annan periksi, kyllä äiti sinua rakastaa jne.. Tästä on siis tullut ns kilpailu huomiostani miehen ja lapsen välillä.. :( Molemmat tykkäävät, ehkä jopa rakastavat toisiaan, ikävöivät jos eivät näe pitkään aikaan jne, mutta silti tuntuu että olen " pahassa välikädessä" , ja helposti annan sitten lapselle periksi, koska hän on kuitenkin se ykkönen aina.

Yritän miettiä usein, miten toimisin jos mies olisi lapsen isä, toimisinko eri tavalla, ja mikä johtuu lapsen " tavallisesta" huomionhausta ja kiukuttelusta, mikä taas on ehkä ns oikeaa pelkoa, että " äitin uusi mies vie paikkani äidin sydämessä" .



ap

Isäpuoli on tullut perheeseen (vaikka kauankin aikaa sitten) ja vienyt osan hänen ennen saamastaan äidin ajasta. Teidän on vain tehtävä selväksi, että myös te kaksi tarvitsette kahdenkeskistä aikaa. Ihan joka väliin ei lapsi saa tulla määräämään tahtia.



Sen lisäksi tietenkin lapsen kanssa vietetään normaalia perheaikaa. Tehdään yhdessä ruokaa jne. Aina syödään koko perhe samassa pöydässä samaan aikaan.



Ajan kanssa tilanne rauhoittuu ja lapsi tottuu. Noin ette voi kuitenkaan jatkaa, koska lapsikin uskoo pian itsekin olevansa oikeassa, kun teette niin kuin hän haluaa !

Joku viisas joskus kirjoitti, että lapsen kanssa ei tarvitse leikkiä, vaan tärkeintä on, että antaa lapselle mahdollisuuden leikkiin, luo sille puitteet.



Uskon, että lapsen mielikuvitus ei kehity niin hyvin, jos vanhemmat aina leikkivät lapsen kanssa. Vanhemmat kun eivät osaa enää heittäytyä leikkiin ja mielikuvitukseen, vaan pyrkivät (tiedostaen tai tiedostamattaan) ohjaamaan leikkiä. Silloin leikistä saattaa jäädä uupumaan lapsen luovuus ja mielikuvitus.



Minun on esimerkiksi vaikea eläytyä johonkin hirviöleikkiin tms. Ja lapsi kyllä vaistoaa, jos aikuinen ei ole täysillä mukana.



Mutta, meillä leikin sijaan pelataan paljon: korttia, unoa, afrikan tähteä, heitä sikaa jne. Pelaamme sellaisia pelejä, jotka ovat kiinnostavia sekä lapselle että aikuiselle. En jaksa innostua, jostain puuha-pete lautapelistä tms.



Lisäksi ulkoilemme ja harrastamme paljon muuta yhdessä. Ja tietysti luemme. Koen, että muut yhteiset tekemiset riittävät, niitä on tarpeeksi paljon, leikkiä lapsi osaa itsekin. Tottakai joskus esim. mieheni rakentaa hänen kanssaan legoja, mutta enimmäkseen siis leikkii yksin (tai nykyään myös kavereiden kanssa).



Ja lapseni on siis 6v.

Eli tavallaan mies on oikeassa. Silmäni avautuivat nyt, kun puhuimme mieheni kanssa asiasta. Halusin vain kuulla myös muiden mielipiteitä, koska pelkäsin, jos mies ns " tavoittelee omaa etuaan" . Mies kuitenkin ottaa myös lasta huomioon päivittäin, ihmisenä, eikä esim " tyttöystävän kakarana" joka on koko ajan tiellä, joten ei toisaalta uskonut että näin voisi olla. Mies on kuitenkin järkevä, mutten heti uskaltanut uskoa häntä. Hänkin on sanonut sitä, että lapseni pompottaa minua, hän ei ole enää pieni vauva jonka jokaiseen itkuun ja kiukutteluun on reagoitava hellimällä tai juostava heti paikalle ja " annettava kaikki" ja muu maailma ja elämä pysähtyy..



Kirjotampa sekavasti... :)



t. ap

Tuollainen vaatimus että lapsi menee yksin leikkimään ja aikuiset saavat olla kahdestaan, kuulostaa minusta aika tylyltä ja vanhanaikaiselta - ja teidän tilanteessa psykologisesti todella harkitsemattomalta. Sillähän viestitte lapselle, että uusi mies vie äidin täksi ajaksi pois lapselta, mikä saa varmasti lapsen haluamaan entistä kiihkeämmin mukaan touhuihin.



Anna lapsen tulla siihen sohvalle tai pöydän ääreen tai missä nyt olettekin, mutta jatkakaa sitkeästi keskinäsitä jutteluanne. Opettele sanomaan lapselle " odota hetki" , ja pidennä sitä hetkeä vähitellen. Jos lapsi itkee ja kiukuttelee, koeta ottaa hänet syliin, mutta jatkaa silti puhumista miehesi kanssa. Lapsiperheen arki on juuri tätä: jutellaan lapsen pään yli tai tehdään toisella kädellä palapeliä ja täytetään toisella veroilmoitusta :-)

Saatan istua lastenhuoneen lattialla ja katsoa kun lapset leikkii, samalla vaikka lehteä selaillen. Välillä innostun vaikka rakentamaan jonkun legohärvelin tms. mutta siihen loppuu mun osuus: en jää liikuttamana legoäijiä ja puhumaan niiden juttuja ;) Luen, askartelen, ulkoilen, pelaan... Otan lapset mukaan kotitöihin, auttamaan ja katsomaan. Juttelen ja kyselen päivästä. Mutta saan " hetken rauhan" , en siis kaikkea kotonaoloaikaani istu lasten kanssa. Heillä sujuu leikit ilman äitiäkin. Eli en koe äitinä velvollisuudekseni tai oikeudekseni koko ajan olla lasten vieressä.



Myös nukkumaanmenorumbaan tehdään heti stoppi: en hyväksy, että sängystä pompitaan pois jos sinne on kerran menty. Se on tosiaan pelkkää äidin ja isän pompottamista ja testaamista, siis jos nyt ei ihan vauvasta ole kyse.

minä taas olen aivan erimieltä tuosta, että tehdään palapeliä toisella ja veroilmoitusta toisella kädellä. Kyllä lapsen pitää ymmärtää, että nyt aikuinen tekee jotain, mihin lapsi ei voi tulla mukaan! On olemassa myös aikuisten töitä, jolloin lapsi leikkii yksin tai mitä sitten tekeekään.



Muuten en ap:n juttua kommentoi..

edellytti/kuvitteli kaikkien kavereiden, sukulaisten ja vieraidenkin ihmisten näkevän hänen lapsensa täydellisen ihanuuden. Hän oli sitä mieltä, että lapselle pitää antaa " kaikki" huomio.

Nyt he ovatkin sitten pulassa. Kun kuopus syntyi, niin tuli kovia mustasukkasuusdraamoja, kun esikoinen ei enää ollutkaan kaiken huomion keskipiste.

Nykyään eskari-ikäisenä hän on tarhan kiusaaja.



Toki takana voi olla muitakin syitä, mutta itse näen suurimpana syynä juuri sen, että lapselle on annettu kaikki aikuisten aika ja nyt hän ei enää osaa toimia omillaan.



Ymmärrän erittäin hyvin rasituksesi, mutta eräässä vastauksessasi pisti silmään se, että ehkä yritätte nyt liiankin tiukasti eritellä lapsen ja teidän omaa aikaanne. Lapsi on varmaankin n. 2 vuotias?

Lapsi ei voi ymmärtää, että vaikka olet juuri antanut täysillä hänelle kaiken aikasi, niin että hän ei voikaan liittyä teidän seuraanne katsomaan valokuvia.

Miksi yritätte väkisin tehdä jutuista lasten ja aikuisten juttuja? En itsekään pidä siitä, että lapset työntävät nenänsä jokaiseen asiaan, mutta tämä on aikuisten paikka oppia jotain uutta. Teidän pitää oppia toimimaan tiiminä ja hyväksyä se, että myös lapsi on mukana teidän tekemisissä.



Olen itse joutunut tämän opettelemalla opettelemaan ja voin sanoa, että nykyään kaikki sujuu paremmin ja en enää stressaannu turhasta, kun olen oppinut hyväksymään sen, että meidän aika todellakin alkaa vasta lasten mentyä nukkumaan.

Lapseni on kohta 5. Kuitenkin vielä sen ikäinen, ettei hänellä ole kuin tarhakaverit, jotka asuvat kauempana, naapurissa ei lapsiperheitä jne.



ap

Vai voisitko vaihtoehtoisesti sanoa miehellesi " mene pois, nyt on äidin ja lapsen aika olla kahdestaan, sinua ei tänne haluta?" . Tuoltahan asia lapsen mielestä kuulostaa, jos suljette hänet teidän juttujen ulkopuolelle. En siis tarkoita, että lapsi pitää ottaa tilanteen keskipisteeksi, mutta lapsen pitää saada olla läsnä. Jos katsotte valokuvia, niin kerro lapselle " Nyt äiti ja Matti katsoo valokuvia, saat katsoa niitä meidän kanssa mutta nyt ei sitten leikitä ja riehuta, vaan rauhassa katsellaan."



Ei minulle ainakaan ole ikinä tullut mieleen käskeä lapsia pois mun ja miehen seurasta =O Illat on tosiaan niitä kahdenkeskisiä, muuten kyllä perheen pitää saada olla vapaasti kotonaan eikä ketään saa tieten tahtoen sulkea ulkopuolelle. Toki lasta voi ohjata omaan leikkiin, ehdottaa, että mitä jos tekisit sitä ja tätä kun äidillä ja Matilla olisi yksi tylsä aikuistenjuttu, mutta jos lapsi ei vapaaehtoisesti tähän suostu, niin en kyllä pakottaisi omiin oloihin.

jäi sanomatta, että meillä on samanlainen tausta.



Uusperhe, jossa lapsi " taisteli" huomiosta isäpuolen kanssa. Olimme olleet keskenämme perheenä yli 6 vuotta, kun isäpuoli astui kuvioihin. Aikansa haettiin jokainen omaa elintilaa uudessa kokoonpanossa.



Nyt takana tätä elämää 6 vuotta ja elämä on asettunut uomiinsa. Lapsi muistaa vieläkin sen, että äidin ajan joutui osittain jakamaan uuden perheenjäsenen kanssa. Nyttemmin ymmärtää ja hyväksyy sen oikein hyvin. Ja samalla on tietenkin saanut uudenlaisen ihmissuhteen isäpuolen kanssa, josta on hyvillään.

Siis toki 5-vuotiaan pitäisi ymmärtää, että aikuista ei saa häiritä jos heillä on joku tärkeä juttu tekemättä. Silloin voi vaikka kehoittaa lasta istumaan (saman) pöydän ääressä hiljaa piirtämässä, jos ei halua omaan huoneeseen mennä. Itse käsitin tuon " häiritsemisasian" niin, että ap haluaa muuten vaan olla miehen kanssa kaksin ja häätää lapsi pois jaloista.

mutta ei saa viedä äitiä pois siitä tilanteesta tai muuten " hajottaa" sitä tilannetta.