Lue keskustelun säännöt.
Aikuisen lapsen mustasukkaisuus vanhemman uudesta suhteesta
26.05.2019 |
Minä olen tämä aikuinen lapsi, kohta kolmekymppinen.
Isäni löysi vihdoin yli 10 vuoden sinkkuna olon jälkeen uuden naisen ja on asunut tämän kanssa yhdessä noin puoli vuotta. Olen jo kauan toivonut isälle uutta onnea, mutta en olisi edes osannut arvata tulevani typerästi mustasukkaiseksi! Isän nainen on kyllä oikein mukava ja tulemme hyvin juttuun, mutta kuitenkin niin moni asia on muuttunut.
Ensinnäkin se, että ennen isälle kylään lapsuudenkotiini meno oli lähinnä ilmoitusluontoinen asia. Isällä harvemmin oli omia menoja tai jos oli, niin sellaisia jokusen tunnin kestäviä ja sen aikaa olin sitten itsekseni. Olin aina muutaman yön, koska välimatkaa on useampi sata kilometriä. Kotikodin ovet olivat aina avoinna aikuisille lapsille. Opiskellessani olin syys, - talvi, -ja joululomilla pidemmän aikaa isän seurana.
Nykyään en tietenkään viitsi enää pelkästään ilmoittaa, kun on se toinenkin jolle on sovittava että avopuolison aikuinen lapsi tulee kylään. Menojakin heillä on nyt yhdessä enemmän kuin isällä yksin oli. Lisäksi minusta tuntuu tai sitten vain kuvittelen, että olen vähän "nuoren parin" tiellä kyläillessäni.
Nyt tuntuu kuin menisi ihan vieraaseen paikkaan, kun heidän luokseen menee. Isäni ei ole mikään sisustamisesta kiinnostunut vaan talo näytti hyvin pitkälti samalta kuin minun siellä asuessa joten siellä aina upposi lapsuus/nuoruusmuistoihin. Naisen muuttaessa meni sisustus ja huonekalut aivan uuteen uskoon, eräs kuvakin minusta sai lähteä jemmaan kun ei ilmeisesti uuden asukkaan silmää miellyttänyt. Myönnettäköön, kyllähän tuo sisustus uutta verta kaipasi, mutta se että ns. vieras nainen tulee ja laittaa kaiken uusiksi ärsyttää. Tyhmää, tiedän.
Olikohan vielä muuta. Tuossa ainakin nuo eniten kaihertavat asiat. Sanottakoon vielä, että äiti muutti eron jälkeen uuden miehen luo enkä siitä ole ollut milloinkaan mustasukkainen. Alussa se oli toki outoa, mutta sopeuduin melko pian. Eikä siinä ole ollut mitään outoa kysyä voinko tulla kylään, onhan se vieras talo versus lapsuudenkoti.
Nyt saan varmaan noottia miten olen itsekäs ja lapsellinen, ja tottahan se onkin. Minä olen vaan aina ollut isän tyttö ja lapsuudenkoti on ollut vielä aikuisenakin sellainen turvapaikka. Sinne muutamaksi päiväksi, niin sai taas uutta näkökantaa asioihin. Isäkin on aina ollut itseään ja minua varten, nyt "väliin" on tullut avovaimo.
Isälle en ole mitään puhunut kun en halua pahoittaa hänen mieltään, sitä paitsi minun ongelmahan tämä on. Enköhän minä tässä ajan mittaan sopeudu ja yritänkin aina puhua itselleni järkeä. Samalla olen vihainen itselleni, isä on vihdoin taas löytänyt elämänkumppanin ja minä olen tällainen!
Onko kukaan ollut samassa tilanteessa tai jonain muuna osapuolena tällaisessa?
Kommentit (18)
Mustasukkaisuus on inhimillinen tunne. Ovathan monet vanhemmatkin mustasukkaisia, kun lapset alkavat seurustella ja vakiintua eikä vanhempi ole enää ainut tärkeä nainen/mies lapsen elämässä. Tämä päätellen ihan jo niistä lukuisista "anoppi puuttuu elämäämme" -keskusteluista joita täälläkin on välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tossa mitään sairasta ole kun osaat käyttäytyä. Ja tottakai tuntuu kurjalta kun ei voi vain enää kävellä kotiin. Ymmärrän sua. Tärkeintä ettet pahoita kenenkään mieltä. Isäsi on saanut varmasti paljon hyvää nyt elämäänsä.
Mustasukkaisuus on inhimillinen tunne. Ovathan monet vanhemmatkin mustasukkaisia, kun lapset alkavat seurustella ja vakiintua eikä vanhempi ole enää ainut tärkeä nainen/mies lapsen elämässä. Tämä päätellen ihan jo niistä lukuisista "anoppi puuttuu elämäämme" - keskusteluista joita täälläkin on välillä. Mustasukkaisuutta sellainen puuttuminen on, ei haluta luopua.
Vierailija kirjoitti:
Mustasukkaisuus on inhimillinen tunne. Ovathan monet vanhemmatkin mustasukkaisia, kun lapset alkavat seurustella ja vakiintua eikä vanhempi ole enää ainut tärkeä nainen/mies lapsen elämässä. Tämä päätellen ihan jo niistä lukuisista "anoppi puuttuu elämäämme" - keskusteluista joita täälläkin on välillä. Mustasukkaisuutta sellainen puuttuminen on, ei haluta luopua.
Jaa se edellinen viesti tuli sittenkin perille...
Voisin kuvitella, ettet ole niinkään "mustasukkainen" isäsi uudesta suhteesta, vaan harmissasi siitä, että olet tietyllä tavalla menettämässä yhden elämäsi turvasatamista, lapsuudenkotisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tossa mitään sairasta ole kun osaat käyttäytyä. Ja tottakai tuntuu kurjalta kun ei voi vain enää kävellä kotiin. Ymmärrän sua. Tärkeintä ettet pahoita kenenkään mieltä. Isäsi on saanut varmasti paljon hyvää nyt elämäänsä.
On hän saanut ja ovat todella onnellisen näköisiä yhdessä, siksi tunnen itseni vielä kamalammaksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Voisin kuvitella, ettet ole niinkään "mustasukkainen" isäsi uudesta suhteesta, vaan harmissasi siitä, että olet tietyllä tavalla menettämässä yhden elämäsi turvasatamista, lapsuudenkotisi.
Nyt kun sanoit, niin voi ollakin ihan totta. Nämä tunteet tulivat nimittäin vasta tämän yhteenmuuton aikoihin, ei silloin kun he eivät vielä asuneet yhdessä vaan seurustelivat.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli samanlaisia tunteita 60-vuotiaan äitini uudesta suhteesta, itse olin perheellinen nelikymppinen. Luopumista, sitä elämä on. Luopumista vanhemmastaan ja lapsuusmuistoista ja -kodista omalla tavallaan. Aika auttaa ja tuo, että itse tiedostat asian. Isällesi olet varmaan vielä silti aina se rakas pikkutyttö! Ja nyt sinun ei tarvitse murehtia, aina on joku isäsi kanssa, myös sitten kun hän tarvitsee apua.
Näitä on nähty kahden miesystävän kohdalla. Itse muutin 2-kymppisenä omilleni enkä ole sen koommin omilla avaimilla vanhemmilla kulkenut saati olettanut, että minulle säilytetään lapsuusajan huonetta museoituna. En ole myöskään koskaan laskenut talouttani vamhempien varaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli samanlaisia tunteita 60-vuotiaan äitini uudesta suhteesta, itse olin perheellinen nelikymppinen. Luopumista, sitä elämä on. Luopumista vanhemmastaan ja lapsuusmuistoista ja -kodista omalla tavallaan. Aika auttaa ja tuo, että itse tiedostat asian. Isällesi olet varmaan vielä silti aina se rakas pikkutyttö! Ja nyt sinun ei tarvitse murehtia, aina on joku isäsi kanssa, myös sitten kun hän tarvitsee apua.
Isältä takaisin kotiin lähteminen on kyllä nyt helpompaa, kun tietää ettei hänen tarvitse jäädä itsekseen. Onhan hänellä kavereita, työt ja harrastuksia, mutta iso ja hiljainen talo se yksin on olla.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin kuvitella, ettet ole niinkään "mustasukkainen" isäsi uudesta suhteesta, vaan harmissasi siitä, että olet tietyllä tavalla menettämässä yhden elämäsi turvasatamista, lapsuudenkotisi.
Nyt kun sanoit, niin voi ollakin ihan totta. Nämä tunteet tulivat nimittäin vasta tämän yhteenmuuton aikoihin, ei silloin kun he eivät vielä asuneet yhdessä vaan seurustelivat.
Ap
Osaan tosiaan siinä määrin itsekin kuvitella tilanteen, että äitini on ollut nyt n. 10 vuotta hyvässä ja vakaassa suhteessa, eikä minulla ole ollut asiaan nokan koputtamista – kun ovat 60:n molemmin puolin olevina päättäneet vielä toistaiseksi asua erillään. :D
Lapsuudenkotini pursuaa vielä vanhoja tavaroitani, ja yhdessä huoneessa on erillinen sänky minua varten (vaikkei varsinaista vierashuonetta olekaan). Jouluksi olen ollut tervetullut vaikka uuteen vuoteen asti, ja perinteet ovat pysyneet suht samoina kuin lapsuudessani. Mutta jos kertarykäisyllä kaikki yhtäkkiä muuttuisikin, niin saattaisin ihan hyvin syyttääkin "sitä saakelin miestä"... :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä on nähty kahden miesystävän kohdalla. Itse muutin 2-kymppisenä omilleni enkä ole sen koommin omilla avaimilla vanhemmilla kulkenut saati olettanut, että minulle säilytetään lapsuusajan huonetta museoituna. En ole myöskään koskaan laskenut talouttani vamhempien varaan.
En olettanut minäkään "museohuonetta", mutta siellä se kuitenkin 15 vuotta oli minun jäljiltäni, niin tuntuuhan se oudolta kun yhtäkkiä näyttää ihan erilaiselta.
Ap
Toivottavasti ymmärrätte, että.vanhemman elämänlaatu paranee huomattavasti hyvässä parisuhteessa, joka edellyttää sitä ettei aikuiset lapset roiku isin lahkeessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti ymmärrätte, että.vanhemman elämänlaatu paranee huomattavasti hyvässä parisuhteessa, joka edellyttää sitä ettei aikuiset lapset roiku isin lahkeessa.
Toivottavasti vanhemmat myös ymmärtävät kun lapset lakkaavat kokonaan käymästä, kun näinkin lämpimästi toivotetaan tervetulleeksi.
Onhan se aikuisellekin lapselle iso muutos, kun uusi ihminen tulee mukaan kuvioihin.
Kiitos kannustavista kommenteistanne! :)
Ap
Sulla on ihan terveitä tunteita. Musta tuntuu että sun isä on sulle erittäin läheinen ja teillä on hyvät välit. Tuollainen yhtäkkinen muutos voi tuntua isolta. Ja mun mielestä varsinkin sun kuvan heivaaminen pois on varsin tökeröä.. :/
Toivottavasti saat isäsi kanssa kuitenkin ylläpidettyä suhteesi samanlaisena ilman että kokisit olevasi ulkopuolinen yms. Se olisi ikävää ja silloin ainakin keskustelisin oman isäni kanssa. (itsekin todella läheinen ja meidän väliin ei kyllä tule kukaan)
Ihan ok tunteet. Ajan myötä helpottaa ja jo se että itse tiedät ja tunnistat ns. mustasukkaisuuden auttaa.