Keskusteltiin eilen miehen kanssa...

Meidän suhde ei ole kovinkaan keskusteleva ja ajatuksiavaihtava. Molemmat ollaan omien ajatustemme haltijoita eikä meille ole luontaista puhua ääneen jokaista ajatusta.



Mulla on viime aikoina alkanut nousta jälleen vauvakuumetta ja tuntuu, että se on ollut tabu suhteessamme. Meillä on yksi lapsi, ei siinä mitään, mutta hänkään ei olisi olemassa ellen olisi vaan sattunut suunnittelematta tulla raskaaksi.



Haluaisin, että meidän mahdollinen tuleva lapsi olisi yhteisestä toiveesta tehty. Mies vaan tuntuu kokevan tämän nykyisenkin menon jotenkin ylitsepääsemättömäksi, että miksi tehdä lisää kun se on iänikuista huutamista ja kiukuttelua (mitä se ei kyllä aina ole, mutta meillä tosiaan asuu yksi uhmaikäinen)...



Eilen sitten lupasi, että kun aika on suotuisa niin aletaan harkita sitä toista lasta. Ei kuitenkaan vielä vähään aikaan. Minun pitää päästä opintojen jälkeen kiinni työelämään ja vasta sitten. Enemmän kuin mitään muuta, haluankin tällä hetkellä tehdä töitä. Ajattelen asioita kuitenkin jo pidemmällekin...Mies ei nenäänsä pidemmälle näe.



Mies ei taida myöskään tajuta, että minun ei tarvitse olla vuosikausia töissä, jotta saan äitiyspäivärahan. Ja hän luuli, että haluan lapsen vaikka olisin työtön. Ei se niin ole. Haluan töihin, ja sitten lapsen...



Meillä menee ajatukset ihan ristiin...:-(