Lue keskustelun säännöt.
Miten selvitä työstä ja kovasta tahdista? Uupumisen jälkeen. Kokemuksia ja neuvoja kaivataan.
07.05.2019 |
Uuvuin aika pahasti vuosi sitten.
Sitä ennen olin erittäin tarmokas, tunnollinen, ahkera ja jopa intohimoinen työtäni kohtaan.
Annoin siinä kaikkeni ja halusin tehdä sekä asiakkaat että työnantajat tyytyväisiksi.
Kova tahti ei haitannut, se tuntui ajoittain jopa eufooriselta ja tuntui hyvältä pitää montaa lankaa kädessä. Tunsin olevani jotain sekä menestyin ja palkka nousi useita kertoja.
Otin vielä toisenkin työn päälle ja se oli sitten menoa...
Tuli stoppi ja stressi lisäsi alkoholin kulutusta.
Jälkeenpäin mietittynä tuntuu, että olin jopa jonkinlaisessa psykoosissa siinä uupumisen keskellä.
Vieläkin ahdistaa miettiä sitä aikaa jolloin revin itseäni, olin vihainen ja ihan hukassa.
Mutta oli siitä paljon hyötyäkin. Siitä lähti tuskailu ja henkinen kasvu. Elämässä meni tärkeysjärjestykset uusiksi, enää en halua, että identiteettini perustuu työhön.
En saa töistä ainakaan tästä samasta työstä enää minkäänlaisia kiksejä, innostusta eikä intohimoa ole.
Ei ole kiinnostusta muuta kuin, että teen työni niin kuin pitää ja lähden sitten kotiin.
En edes pyri tekemään parhainta suoritusta joka asiassa.
Ei kiinnosta mielistellä ketään oman hyvinvoinnin kustannuksella.
Oma vapaa-aika on arvokasta ja rakasta, niin kuin minäkin voin nykyään jo itsestäni sanoa.
Tämä on samalla hieman surullista mutta myöskin estää uupumisen uudestaan.
Kenties siitä on vieläkin rippeitä jäljellä.
Odotan vapaita ja kauden loppumista vaikka olen vasta allekirjoittanut uuden työsopimuksen.
Olen toki tehnyt töitä vuoden aikana paljonkin mutta nyt puoli vuotta vain sen verran, että tulen toimeen.
Tällä hetkellä sitten joudun tekemään koko puolen vuoden eestäkin.
Pitkiä päiviä, vapaita vähän ja työ on todella raskasta, etenkin kun kesä on kunnolla alkanut.
Mistä saan intoa ja motivaatiota?
En ole lainkaan sama ihminen ainakaan työn puolesta kuin ennen.
Onko mulle käynyt näin?
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattanee tehdä pysyvästi vähän vähempiä tunteja tai vaihtaa kokonaan alaa.
Vierailija kirjoitti:
Kannattanee tehdä pysyvästi vähän vähempiä tunteja tai vaihtaa kokonaan alaa.
Aion vaihtaa alaa, on pakko. Olen myöntänyt ja hyväksynyt sen ettei minulla vain ole mitään annettavaa tässä työssä.
Minulla on kyllä jonkinlaista kipinää ja suuntaa antavaa pohdiskelua tulevaisuudelle.
Täytyy vain täsmentää ja miettiä mikä se todella olisi joka saisi minut taas syttymään.
Vielä kun edes tämän kesän jaksaisi tehdä tätä työtä....
Aika rämpimistä tällä hetkellä enkä osaa muuttaa asennettani vaikka tavallaan ehkä pitäisi. Koska minulla nyt on kuitenkin työ ja jopa hieno työpaikka omalla tavallaan.
Mutta ei vain ole enää innostusta pyrkiä kehittymään. :(
Tavallaan olen iloinen siitä mutta toisaalta häpeissäni kun en jaksa kiinnostua.
Ap
Ei sitä kannata hävetä tai surra, jos työ ei olekaan intohimo ja haluat vain tehdä pakolliset. Se on ihan ok. Kunhan hoidat sovitut hommat. Ja jos nykyisessä työssä käynti ei ole ylivoimaisen vastenmielistä, niin käy siellä rahastamassa kunnes keksit sen uuden suunnan itsellesi.
Mun on varmaan pakko ottaa kohta lopputili, senverran alkanut tihenevään tahtiin tökkimään töissä. Ns. työuupumuksen merkit varmaan täyttyisi, mutta kettuiluahan siitä vaan saisi kuulla kun kukaan ei moiseen usko. Joten mitään saikkuja tai muuta lepsuiluakaan ei viitsisi alkaa harrastamaan tai kävisi vaan entistä pahemmaksi meno siellä kun saisi kuunnella vielä työkavereiden vitsailuja asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saako monikin kiksejä työnteosta?
Kyllä työstä voi kiksejä saada.
Työn ilo on Jumalan lahja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieman sama tarina minulla. Teen työt ja lähden kotiin, mutta innostus puuttuu.
Varsinaista burn outia en ole kai kokenut, mutta olin ennen tavoitteellinen ja halusin parantaa.
Anna nyt armoa itsellesi. Ihan normaalia, että välillä tekee vaan pakolliset puolitehoilla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä kannata hävetä tai surra, jos työ ei olekaan intohimo ja haluat vain tehdä pakolliset. Se on ihan ok. Kunhan hoidat sovitut hommat. Ja jos nykyisessä työssä käynti ei ole ylivoimaisen vastenmielistä, niin käy siellä rahastamassa kunnes keksit sen uuden suunnan itsellesi.
Olipa lohdullinen vastaus, kiitos.
Tunnen itseni nykyään jotenkin huonommaksi työssäni, jotenkin tunnen, etten lainkaan kuulu tekemään näitä hommia.
Jotenkin olen häpeissäni kyllä työpaikallakin vaikka en sitä näytä ja yritän vielä kyllä tehdä työni hyvin ja tietysti niin kuin pitää mutta mitään, ei minkäänlaista kipinää eikä iloa työn teossa ole.
Luulen, että muutkin sen ovat aistineet.
Eikä sekään oikeastaan edes kiinnosta loppuen lopuksi enää mitä muut ajattelevat.
Olen muuttunut niin paljon, edes sosiaalinen ylläpito työyhteisössä ei juuri kiinnosta vaan sekin on vain koska täytyy yrittää luoda hyvää ilmapiiriä.
En voi olla oma itseni, roolisuoritusta enimmäkseen.
Tunnen jopa valittavani turhasta mutta koska en halua elää elämääni teeskennellen ja epärehellisesti omia arvoja sabotoiden, on minun suunnattava mielenkiintoni tulevaisuuteen.
Silloin uskoisin jälleen loistavani ja aidosti jakavani sitä kautta hyvää myös ympäristööni, toisin kuin nyt.
Ap
Mutta tosiaan yritän nyt asennoitua, että seuraavat kuukaudet kyllä kuluvat ja säästöä tulee mukavasti tilille. Joten tässä on paljon hyvääkin ja voin nauttia vapaa-ajasta myöhemmin täysin rinnoin.
Tämä kesä vielä luultavasti saa minut eteenpäin muutenkin elämässä, en enää pyörittele ajatusta vaan oikeasti myös etsin sitä mitä oikeasti tahdon tehdä tulevaisuudessa.
Tuntuu jopa pahalta kirjoittaa palstalla näin sillä työnantajani on loistava monin eri tavoin ja kunnioitan häntä suuresti. Hän haluaisi pitää minut talossa. Ainakin olen ikuisesti kiitollinen hänelle, hyvän opin olen saanut ja avaimet.
Mielelläni kuulisin toisten kokemuksia myös esimerkiksi alan vaihdosta tai innostuksen totaalisesta loppumisesta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heti uupumisen jälkeen ei ehkä kannata tehdä pikaisia päätöksiä uran vaihtamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Heti uupumisen jälkeen ei ehkä kannata tehdä pikaisia päätöksiä uran vaihtamisesta.
Uskon, että tällä alalla tulisin uupumaan useaan kertaan jos jatkan.
En nauti työstäni, en lepää siinä.
Olen stressaantunut ja eri ihminen työssäni useimmiten ja väsyn, muisti takkuaa ja mieli on alakuloinen.
En vain usko, että sovellun alalle vaikka hyvä työssäni olenkin ainakin jollain tasolla tai ainakin olin mutta koska en edes tahdo enää kehittyä tai siihen ei riitä kiinnostus, en näe syytä miksi pitäisi jämähtää kun minulla on paloa kyllä sisälläni mutta toisenlaisiin asioihin.
Mutta hyvä pointti sinulta kuitenkin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mutta tosiaan yritän nyt asennoitua, että seuraavat kuukaudet kyllä kuluvat ja säästöä tulee mukavasti tilille. Joten tässä on paljon hyvääkin ja voin nauttia vapaa-ajasta myöhemmin täysin rinnoin.
Tämä kesä vielä luultavasti saa minut eteenpäin muutenkin elämässä, en enää pyörittele ajatusta vaan oikeasti myös etsin sitä mitä oikeasti tahdon tehdä tulevaisuudessa.
Tuntuu jopa pahalta kirjoittaa palstalla näin sillä työnantajani on loistava monin eri tavoin ja kunnioitan häntä suuresti. Hän haluaisi pitää minut talossa. Ainakin olen ikuisesti kiitollinen hänelle, hyvän opin olen saanut ja avaimet.Mielelläni kuulisin toisten kokemuksia myös esimerkiksi alan vaihdosta tai innostuksen totaalisesta loppumisesta.
Ap
Tarvitsetko työtä rahan takia?
Itse olen myös kriisivaiheessa työn ja vähän koko elämän suhteen. Ja kun työtä ei tarvitse rahan takia tehdä, niin mietin kahta kauheammin mikä olisi se oma juttu kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ainoa, mikä motivoi työhön on tällä hetkellä tuleva eläkekertymä (eläkkeelle jään varmaan 30 vuoden päästä) -oikeastaan olen vain siitä rahallisesti huolissani. Toki työstä saa pientä pesämunaa, mutta kohtuullisen pientä. Siksi työn merkitys mietityttää kovasti.
Ootko samanlaisessa tilanteessa mun kanssa?
Ap, tosi ihanaa että tunnistat omat tuntemuksesi, ja hyväksyt ne. Burnout ei tule puskista, sen viesti kannattaa kuulla. Muuten seuraava pysähdys on vielä ankarampi.
Anna itsellesi aikaa. Jos on vielä tämä kesä pakko painaa, tee absoluuttinen minimi, millä tiedät että voit tuntea tehneesi parhaasi, muttet ylitä rajojasi. Suunnittele vapaa-ajalle varmasti mieluisaa ja palauttavaa tekemistä, unohda muut velvoitteet mikäli vaan mahdollista. Eli lupaudu mahdollisimman vähän mihinkään muuhun ja nauti kesästä. Ja sitten alat etsiä uusia tuulia. Eihän se onnellisuus asu siinä saavuttamisessa, vaan siinä että on sovussa itsensä kanssa.
Kaikkea hyvää sinulle!
Onko alkoholi vieläkin ongelma sinulle vai lopetitko kokonaan? Kannattaisi laittaa korkki kiinni kokonaan ainaki joksikin aikaa. Juominen masentaa, vie elämäniloa ja on huonoin mahdollinen lääke uupuneelle.
Minä koin uupumuksen, kaksi pientä lasta ja ihana mutta hyvin vaativa työ päällekäin. Rakastin työtäni mutta uupumuksen myötä menetin innon. Palautuminen oli pitkähkö prosessi. Varsinaisella sairauslomalla olin vain muutaman viikon, mutta olin melkein vuoden toipilas, kykenin vain vähään enkä nauttinut työstä. Mutta tuo meni ohi paranemisen myötä. Toipumisen aikana pidin tarkasti kiinni ettei stressi päässyt nousemaan liikaa, tein sen minkä jaksoin. Opin priorisoimaan, siksi selvisin tehtävistä suht OK. Toipumisen myötä läysin takaisin innon työhöni - ei kiinnostus ollut hävinnyt, ainoastaan uupumus näytti kaiken negatiivisena.
En ole ihan varma auttaako alan vaihto. Jos alaa inhoaa, silloin kyllä. Jos taas on helposti stressaantuva persoona, kehittää sen stressi vaikka työ olisi ulkoisesti kuinka vähästressistä tahansa. Ilman muuta uupumus on kriisi jonka aikana kannattaa miettiä valintojaan, mutta mitään hirveän dramaattista käännöstä ei kannata tehdä ennen kuin on kunnolla toipunut.
Lisäksi nykyään mietin jatkuvasti alan vaihtoa.
En vaan näe työssäni mitään hienoa enää vaikka kunnioitan monia ammattilaisia alalta, juurikin sen omistautuvan ja intohimoisen asenteen vuoksi.
Lähinnä haluaisin itse olla asiakas nykyään kun minulla ei ole haaveita edes pyrkiä enää juurikaan eteenpäin.
Haluaisin jopa olla edes mainitsematta enää sitä mitä työkseni teen, en halua sen perustuvan minuun.
Jännä juttu.
Ennen halusin niin kovasti ja nyt kun on palkka jo kohtuullinen sekä töitä olisi älyttömästi eikä pelkoa olisi jäädä työttömäksi kokemuksia kerryttäneenä niin enää ei vain nappaa.
En jaksa edes käyttää aivojani enää paljoa töissä, en jaksa edes stressata.
Kai elämä vain vie eteenpäin ja tehnyt selväksi, että jatketaan matkaa mitä lie se seuraavaksi onkaan.
Ap