Miksi jotkut "jämähtävät" sinkuiksi eron jälkeen?

Minä ainakin jämähdin yksinoloon eron jälkeen, koska halusin saada ainoan lapseni omille jaloilleen. Mies eli lapsen isä hävisi kuin tuhka tuuleen - oikeammin kylläkin samassa kaupungissa asuvan naisen helmoihin. 

Yksin ollessa voi rauhassa puuhata oman mielen mukaan kiinnostavia juttuja tekemättä kompromisseja. Lasten ollessa itselläni voin keskittyä heidän elämään koska puolet ajasta en kuitenkaan ole mitenkään heidän elämässä mukana.

Olen eronnut 15 vuotta sitten eikä ole ollut sen jälkeen ketään. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus mutta ei tässä mitään treffikyselyjäkään ole ollut kertaakaan, tosin päätin jo alussa että kotiin en rupea raahaamaan mitään uusia isiä jatkuvasti näytille. Tässä kun lapset kohta alkaa lentää pesästä, olen miettinyt että jos sitten koittaisi löytää jonkun mutta alkaa vahvasti näyttää siltä että se yksi on jo ehkä löytynyt! Mutta vielä ei ole aika tehdä mitään ystävyyttä kummempaa liikettä, vielä kun tilanne on se etten ole oikeasti yksin vaan lasten kanssa.

Koska varsinkin jos jätettiin, niin kukaan uusi ei oikein mätsää edellistä, ja varsinkin jos harrastettiin paljasta seksiä niin uusien tuntemattomien kanssa kondomiseksi ei tunnu miltään eikä mitään yhteyttäkään ole, sitten vain tuumaa että on parempi jättää koko peli ja antaa olla.

Jos itse oli jättäjä, niin on varmaan eri asia. Muutenkin harva edes jättää, ennen kuin on seuraava jo tiedossa (siksi erotaankin).

Mulla oli ainakin siitä, että jollain tasolla tiesin jo, etten enää koskaan halua vakisuhdetta, mutta sitä ei loppuun asti uskaltanut itselleenkään myöntää, koska sellainen vaikutti niin epänormaalilta, oudolta. Eikä sitä aina parisuhteisiin tottuneena tosiaan alkuun edes oikein osannut olla yksikseen. Mutta silti jokin osa sanoi että "minä haluan olla yksin" joten jos jotain suhteenpoikasta tuli, se tuli torpedoitua alkuunsa, että saa rauhassa olla yksin (vaikka sitten saatoinkin kavereille valitella asiaa).

Mä en sataprosenttisen tietoisesti valinnut sinkkuutta viime suhteen jälkeen, mutta ajattelin ja ajattelen että en kestäisi enää luottamuksen pettämistä. En siis ole enää haku päällä. Olisin takajaloillani jo ihan jostain mitättömästä ja turhastakin epäluulosta. En viitsi kiusata itseäni enkä jotain ihan kunnon tyyppiä sellaisella joten olen yksin. Pärjään ihan hyvin ja ikääkin & kokemusta on jo tarpeeksi. En kaipaa enää suhdetta.

Mielestäni ap kuvaili ainakin miesten osalta hyvin MGTOW filosofian yleistymistä. Juuri noin MGTOW miehet ajattelevat, ja kukapa mies ei olisi MGTOW:ta tutkinut 2019 vuotta kun jo eletään.

Neljättä vuotta yksin. Keskityn töihini ja omaan elämääni. En näe mitään järkeä etsimällä etsiä seuraa. Seuraa olisi ollut tarjolla, mutta en jaksa alkaa säätämään mitään. Ei ole läheisyys, eikä seksiriippuvuutta.

Muutenkin tämä nykyinen "deittikulttuuri" on niin pinnallista. En tapaile ihmisiä tapailun vuoksi. Sellaisen ihmisen kanssa tottakai lähden treffeille, jos huomaan tuntevani vetoa kyseiseen ihmiseen. Ilman "tunteita" en ala tapailun vuoksi tapailemaan ketään, enkä edes ehdi.

Miesten vokottelu tuntuu vain niin turhalta. Lisäksi näen joka puolella vain ressukoita ja mieslapsia,en todellakaan ala katsomaan enää kenenkään perään. Evvk.

Ei se ole jämähtämistä, vaan tervettä järkeä. Loppujen lopuksi, "yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin".

Ei toinen ihminen ole mikään pelastaja, vaan yleensä ankeuttaja.

Suurin syy varmaan oli, että koin uuden suhteen etsimisen ja aloittamisen sen verran haastavaksi (kun kuitenkin  mulla oli alaikäisiä lapsia, joille taas mitään uusia tyyppejä ei halunnut esitellä), että ei yksinkertaisesti viitsinyt. Suhteen olisi siis pitänyt olla jo todella vahvalla pohjalla ennenkuin olisin sotkenut lapset mukaan kuvioon. Olisi pitänyt elää eräänlaista kaksoiselämää ja siihen ei ollut kiinnostusta. Kun lapset tulivat aikuisiksi, olin ollut jo niin pitkään ilman parisuhdetta, että olin liian mukavuudenhaluinen aloittaakseni uutta suhdetta. 

Vierailija kirjoitti:

Neljättä vuotta yksin. Keskityn töihini ja omaan elämääni. En näe mitään järkeä etsimällä etsiä seuraa. Seuraa olisi ollut tarjolla, mutta en jaksa alkaa säätämään mitään. Ei ole läheisyys, eikä seksiriippuvuutta.

Muutenkin tämä nykyinen "deittikulttuuri" on niin pinnallista. En tapaile ihmisiä tapailun vuoksi. Sellaisen ihmisen kanssa tottakai lähden treffeille, jos huomaan tuntevani vetoa kyseiseen ihmiseen. Ilman "tunteita" en ala tapailun vuoksi tapailemaan ketään, enkä edes ehdi.

Ihan hyvin tiivistää omatkin ajatukseni. Olen mies, ja tämän kommentin tekijä varmaan myös mies vai?

Olen nyt vuoden verran ollut sinkkuna, enkä ole edes harkinnut deittailua, vaikka kaverit jostain syystä siihen painostavatkin (miksi ihmeessä?).

Koen vain parisuhteen etsimisen liian vaivalloiseksi. Sytyn todella hitaasti muille ihmisille, olen siis liian hidas nykyiselle tinder-kulttuurille. Minun tarvitsisi ensin tutustua kunnolla johonkuhun, jotta voisin tietää, voisinko ihastua vai en. Ei kukaan jaksa enää nykyään odottaa tällaista jahkailijaa, minkä ymmärrän oikein hyvin.

Sinkkuna on ihan riittävän hyvä olla, vaikka onhan parisuhteessakin luonnollisesti omat hyvät puolensa. Kosketusta kaipaan, mutta koska sinkkuna kosketusta vastakkaiselta sukupuolelta saa vain irtoseksin muodossa, niin kiitos ei.

Ex-vaimo elää niin epävakaalta vaikuttavaa elämää ja siksi yritän tarjota lapselle jotain vakautta. Aion olla sinkku ainakin 3-4 vuotta.

En pääse yli exästä koskaan.

Turhan negatiivinen lähestymistapa. Enempi hukassa ovat nämä kolmatta kertaa tai enemmän kierrossa olevat tapaukset, joilla tuntuu olevan jonkinlainen riippuvuus.

Olin 43-vuotias erotessani.Nuorinkin oli jo 16-vuotias.Tapailin kohtalaisen paljon eri miehiä ja ajattelin, että sen kun nappaa jonkun kivan miehen.Vuodet vierivät ja huomasinkin, että tämä yksin eläminen onkin mahdottoman mukavaa.Saat päättää itse, mihin rahasi käytät.Syöt mistä pidät,asut ja sisustat omien mieltymysten mukaan,matkustelet keneltäkään lupaa kysymättä jne.Kaiken kruunaa lapsenlapset.Erosta yli 20 vuotta.Mukavaa elämää

Aloittaja varmaan tarkoittaa hyvää ja haluaa oikeasti tietää, mutta sanavalinnat kuten jämähtäminen ja ikiklassikko kun kukaan ei kelpaa eivät oikein tunnu mukavilta.

Jos treffeillä ei synny mitään ihmeempää tunnetta eikä halua yrittää ajaa käärmettä pyssyyn niin miksi se olisi ongelma. Miksi pitäisi kelvata jonkun joka ei kerta kaikkiaan tunnu sopivalta? Ihminen on sinkku siihen asti, kun löytyy sopiva ihminen ja syntyy halu solmia parisuhde ja toisilla tämä halu on vahvempi kuin toisilla ja melkein kuka vain käy. Ihmisten elämäntilanne voi olla sellainen että ei yhtään tee mieli nähdä ylimääräistä vaivaa löytääkseen suhteen. Miksi pitäisi ja miksi yksinelo olisi jämähtämistä? Elämänlaatu voi eron jälkeen olla paljon parempi.

Itse taas olen ihmetellyt niitä, jotka eivät pysty hetkeäkään olemaan yksin vaan hyppäävät heti uuteen suhteeseen. Yleensä ollaan kovin pää pilvisssä hetken aikaa kunnes arki astuu kuvaan. Sitten erotaan ja jo samana torstaina löytyi netistä mies, josta yritetään vääntää sitä oikeaa. 

Kukin tyylillään.

Koska

"I never found a companion that was so companionable as solitude." - H.D. Thoreau

"If you are lonely when you are alone, you are in bad company." - Jean Paul Sartre

"Helvetti on toiset ihmiset." - Jean Paul Sartre

En usko nettideitteihin. Jos ei tapaa ketään missään niin ei löydä miestä. Joten olen yksin.