En ole vielä katkeroitunut ja vihainen

Töissä asukas kysy miten oon pysyny noin kilttinä ja hyväntahtosena. En osannu vastata mitään ja jäin miettiin asiaa. Oon tullu siihen tulokseen että kai se on lapsuuden yksinäisyyden ja yksin taistelun tulos. Lapsetkin kasvatin ilman oman äitini tukea kun vanhin siskoni onnistui niinkuin aina kiukuttelulla ja vihalla viemään kaiken ajan ja huomion. Voin sanoo että oli lähellä että musta oli tulossa vihanen ja katkeroitunut, mutta sitten nelisen vuotta sitten havahduin elämään, etten mä oikeesti tarvii narsistisia sukulaisia mihinkään (Nyt ne luulee että kiukuttelen niille, en vaan en jaksa niitte kiukuttelua. Ja puhuu kaikille sukulaisille kuinka huonosti meillä menee, mutta mua ei ees kiinnosta se koska tiiän että menee paljon paremmin kun niillä) ja mun elämä on onnellista just nyt kunhan osaan arvostaa sitä sellasena kuin se on. Ja töihin palaten.... Kai mä vaan haluan olla huolehtiva ja kiltti (rajansa tietty kaikella) koska siittä saa paljon enemmän kun vihasta ja vähättelystä. Ja jaksaa itekkin paljon paremmin kun ei tarvii aina harmitella. Oon huomannu että nykyään ottaa paskat tapahtumat huumorilla ja aattelee että mitäs vittua nyt taas ja sitten yrittää keksiä ratkasua ennemmin kun kiukuttelee. Kai mulla oli niin iso riski tulla kans täysin narsistiseks, mutta onneks sain kelkan käännettyä ja otin toiselta puolen sukua toisenlaista mallia/voimaa.