Lue keskustelun säännöt.
Avioero hävettää
19.04.2019 |
Sanon heti alkuun, että ero oli ainoa vaihtoehto, emme olisi mitenkään voineet jatkaa enää yhdessä. Tuntuu niin nololta kertoa ihmisille, että olemme eronneet. Inhottaa, kun osa ihmisistä utelee eron syitä ja menee henkilökohtaisuuksiin. Onneksi suurin osa suhtautuu asiallisesti. Hävettää niin paljon etten saanut avioliittoa toimimaan. Hävettää, etten ollut suhteen alussa tarpeeksi viisas, että olisin voinut huomata mahdollisia vaaran merkkejä (jälkiviisaus...). Hävettää, että lasten perhe on lopullisesti rikki enkä voi tehdä mitään, jotta lapset saisivat kasvaa ydinperheessä. Ryven itsesäälissä, kun ajattelen etten saa vuosiin kokea aikuisten välistä romanttista suhdetta ilman, että lapset eivät kärsisi.
Miten ihmeessä muut osaavat hoitaa suhteensa niin hyvin, mutta minä epäonnistuin?! Itkettää nähdä onnellisia perheitä, kun oma perhe on hajonnut...
Auttakaa saman kokeneet! Miten pääsen näistä häpeän tunteista eroon?
Kommentit (5)
Ktp kirjoitti:
Tuomitsetko muut eronneet vaiko vain itsesi?
Olet pettynyt ja surullinen, syyllisyydentuntoinen. Se on ok. Lapset kestävät, jos olet heidän tukenaan ja tuet suhdetta myös toiseen vanhempaan.
En ole itse eronnut avioliitosta, mutta sympatiani lähetän! Älä ole noin kova itsellesi. Teet parhaasi, enempää ei kukaan voi eikä tarvitse!
Kiitos kauniista viestistä! Tuomitsen varmaan vain itseni, koska uskon, muiden osaavan huolehtia omista asioistaan eikä minun tehtäväni ole tuomita muiden ratkaisuja. Lasten suru tuntuu niin pahalta! He ovat täysin syyttömiä tilanteeseen, mutta joutuvat silti kärsimään. Haluaisin tukea heitä, mutta tuntuu, etten jaksa edes itseäni kannatella. Olen niin yksin! Olen tilittänyt erosta niin paljon, etten enää kehtaa valittaa kenellekään. Haluaisin, että joku ottaisi minut kainaloon ja sanoisi, että asiat kyllä järjestyvät.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiat kyllä järjestyvät. Ole armollinen itsellesi.
Oliko henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Toistuvaa pettämistä? Siis huom. TOISTUVAA... Jos ei, niin sietääkin hävetä. Taidat olla niitä, jotka eivät ymmärrä, että se on myötä- ja vastoinkäymisissä... Luovuttajatyyppiä. Sen hintana on nyt ikuisesti kärsivät lapset. Häpeä.
Näinkö se meni? Vai onko ne asiat kuitenkaan ihan niin yksinkertaisia? Yrititkö silti kaikkesi, ja asiat meni niinkuin meni? Mitä sanoisit parhaalle ystävällesi, jos hän olisi samassa tilanteessa kuin sinä nyt?
Muiden ihmisten mielipiteillä ei ole väliä. Annat itsellesi ja puolisollesi anteeksi että näin kävi ja heti on helpompi jatkaa pikkuhiljaa eteenpäin.
Tuomitsetko muut eronneet vaiko vain itsesi?
Olet pettynyt ja surullinen, syyllisyydentuntoinen. Se on ok. Lapset kestävät, jos olet heidän tukenaan ja tuet suhdetta myös toiseen vanhempaan.
En ole itse eronnut avioliitosta, mutta sympatiani lähetän! Älä ole noin kova itsellesi. Teet parhaasi, enempää ei kukaan voi eikä tarvitse!