Lue keskustelun säännöt.
Miksi en osaa olla onnellinen? (parisuhteesta)
21.01.2008 |
Minulla on mies ja kaksi lasta. Miehen kanssa ikään kuin ajauduimme yhteen kymmenen vuotta sitten. Mitään suurta tunteiden paloa se ei ollut minun puoleltani koskaan. Mies rakasti, hullaantui, palvoi.
Mies on ihana. Hän ei ole IKINÄ loukannut minua, hän on älykäs, pitää hyvää huolta minusta ja lapsista, antaa hellyyttä, läheisyyttä, on vakavarainen, hyvä poika, hyvä työntekijä. Kaikki pitävät hänestä!
Seksi on ok, mies on hellä ja huomaavainen. Saan orgasmin joka kerta.
Mies järjestää yllätyksiä, käymme paljon ulkomailla, vietämme laatuaikaa yhdessä ja perheenä.
Rakastan miestäni. Hän on paras ystäväni. Hän ei ikinä ärsytä minua. Mikään hänessä ei ärsytä. Hänen kosketuksensa ei ikinä ärsytä. Hänen lähellään on hyvä olla, turvallista.
MUTTA, en ole ikinä kokenut sitä kipinää hänen kanssaan. Tapasin jokin aikaa sitten miehen joka on täysi kusipää ja oikeastaan kohtelee minua esineellistäen ja typerästi. MUTTA, voi sitä kemiaa! Olen tajunnut surukseni, ettei minulla ja miehelläni ole sitä. Ei ole ikinä ollut. Se saa minut surulliseksi. Järki sanoo, miten asiat ovat ja että olen onnekas nainen, mutta.......
Kommentit (19)
Muu ei auta kuin odottaa vaikka Björkvistin Jamoo linnasta... on sit vähän vaihtelua jos saat sen ukoks
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitään ei tuon toisen miehen kanssa ole tapahtunut, eikä tule tapahtumaan.
ap
ma ymmarran sua taysin. Itsellani on ollut samanlaisia tuntemuksia. Kunnon miehet eivat savayta. Itsekin olen ollut tosi itsetuhoinen, hakeutunut pahojen poikien seuraan, tms. Mulla on ollut tosi hankala isasuhde, jota nyt selvittelen terapiassa. Tuntuu jotenkin lohduttavalta, etta jotkut vastasivat etta tollanen johtuu lapsuuden traumoista. Eli ei oo siis normaalia, ja ehka terapialla voisi saada parannusta tilanteeseen. Ja siis lohduttavaa, etta syy em. tuntemuksiin johtuu todellakin traumoista. Musta sun kannattaa selvittaa paatasi psykologilla, ala ainakaan jata miestasi sen kusipaan takia. Mene ensin terapiaan!
en tiedä mistä traumasta tämä voisi poikia. Minulla on hyvä suhde isääni. Kun näemme, halaamme, isä pitää sylissäkin (!), juttelemme jne.
Kasvatukseni oli kuitenkin hyvin tiukka ja ehkä hieman syyllistävä. Olen aina ollut " kiltti tyttö" ja kärsinyt valtavasta syyllisyydestä kaiken suhteen. Pienikin " moka" saa minut pois raiteiltani.
ap
en edes pettämässä. Toivoisin voivani olla parempi vaimo miehelleni. Hän ansaitsisi sen
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on tänään taas kypsymättömiä ihmisiä linjoilla enkä tarkoita sinua ap.
Tunnistan kaveripiirissäni ihmistyypin, joka ei ole koskaan parisuhteessa onnellinen. En tiedä, kuulutko sinä siihen, hieman tuntuu siltä että ehkä et! Heillä on loppumaton huomionkaipuu eli kaipaavat miesten palvontaa ja ihailtuna olemisen tunnetta ja toisaalta he myös hyvin vahvasti aina kadehtivat muiden suhteita. Eli siis taustalla on tietyssä määrin huono itsetunto: muilla (ja elokuvissa) kaikilla on aina asiat paremmin. Heille luonteenomaista on jatkuva parinvaihto viimeistään muutaman vuoden välein, koska mies ei ollutkaan sitä mitä piti.
Tuo sun tunteesi saattaa olla sitä normaalia kyllästymistä, jota jokainen pitkän suhteen aikana joskus tuntee. Se pitää vain käsitellä. Viime kädessähän on kyse siitä, mikä todella on arvokasta. Toisaalta, jos olet aikanaan mennyt miehesi kanssa yhteen ilman suuria tunteita, tulet varmasti jossain määrin kaipaamaan sitä suurta tunnetta aina.
ehka tuon syyllistavan kasvatuksen takia et usko olevasi tarpeeksi hyva ansaitaksesi hyvan parisuhteen? Itsellani on ollut tosi rankka lapsuus, ja vasta nyt, lahes kolmikymppisena olen uskaltautunut terapiaan, nyt vasta olen tajunnut miten hirven paljon lapsuuden kokemukset ovat aikuisian parisuhteisiin vaikuttaneet. Minullakin on " kunnon mies' josta olen kuitenkin yrittamalla yrittanyt loutaa pahoja piirteita, jotta voisin hanta syyllistaa, koska en usko kunnollista parisuhdetta ansaitsevani.
Minun lapsuuskokemukseni ovat luultavasti paljon pahempia kuin sinun, koska meilla oli hirveasti vakivaltaa kotona, isani puolelta, mutta en silti vahattele sinun kokemuksiasi. Ehka tuo, etta olet kokenut syyllistamista lapsena, saattaa olla syy " itsetuhoisuuteesi" . Joka tapauksessa, uskon, etta ajattelutapasi ei ole " normaalia" ja ehka sina saattaisit hyotya terapiasta. Missaan tapauksessa ei kannata tamanhetkeista hyvaa parisuhdetta uhrata kusipaan takia!
Toisaalta, onko sinulla ollut miten pitkaan tuollaisia tuntemuksia? Onko sinulla olo etta et ole valmis parisuhteen tuomaan vastuuseen? Onko lapsia? Joskus tuollainen sivusuhteista haaveilu voi kertoa tyytymattomyydesta omaa elamantilanteeseen. Joka tapauksessa, sinun tilanteessasi tilanne ei varmasti miesta vaihtamalla paranisi. Tietysti jos " kiinnostuksesi" tata miesta kohtaan on vain seksuaalista, se on mielestani ihan normaalia fantasiointia, ja siis siten sallittua.
terv. 7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiitos sinullekin ajatuksista.
Minulla on itsetunto-ongelmia. Ja kaipaan kyllä ihailua ja huomiota. En tiedä kaipaanko sitä keskimääräistä enemmän. Ehkä.
En ole ikinä pettänyt miestäni. Olen hänelle rakastava ja uskollinen. Ja olen ihan tyytyväinen elämääni. Välillä tulee vain niin pohjaton suru siitä, etten saanut koskaan kokea sitä tunteiden paloa. Joku voisi sanoa, että " oma moka" ja niinhän se on. Mutta tunteilleen ei mitään voi.
ap
lapsia on kaksi. Kyllä tämä tunne jollain tavalla on kytenyt aina. Lasten vauva-aikana elämä oli niin intensiivistä etten juurikaan ajatellut näitä, mutta nyt lasten ollessa jo vähän isompia huomaan niiden nousseen pintaan. Ei kyse ole niinkään kyllästymisestä, en usko. Oikeastaan suhteemme on parempi kuin koskaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja alat sitten aktiivisesti toimimaan siihen suuntaan. Molemmille asioille voit näyttää vihreää valoa ja moempien eteen on paljon tehtävissä. Mutta pohdi kuitenkin, kumman ratkaisun kanssa olet varmemmin onnellinen vielä 10 vuoden kuluttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja olen valinnut mieheni. Sen valinnan kanssa aion elää. Toivoen etten katkeroidu.
ap
kylla ma ap ymmarran sua taysin. Seksifantasioissa on turvallista fantasioida esineellistamisesta ja alistamisesta, seksuaalisesti. Mutta onko siis kyse vain ja ainostaan seksuaalisesta fantasioinnista? Koska seksifantasioita ei olekaan valttamatta tarkoitettu toteutettavaksi. Toisaalta olet niin nuorena mennyt yhteen miehesi kanssa, etta sinusta ehka tuntuu etta jotain on jaanyt kokematta. Mutta vaikka olisit ehtinytkin kokemaan enemman, niin tuskin olisit sen viisaampi. Mutta, ihminen kaipaa aina sita mita ei ole mahdollista saada. Valitettavasti. Toisaalta on myos totta, etta joidenkin ihmisten valilla vain on kemiaa, ja toisten ei. Siina ei auta jarkiajattelu tyyliin etta " kun tuo nyt on niin hyva mies kaikin puolin" . Ei siina auta jos on hyva mies ja hyva parisuhde, jos ei ole kemiaa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminenhän aina haluaa jotain, mitä ei voi saada..
Olen minäkin tällaisia miettinyt ja tuntenut syyllisyyttä. En kuitenkaan vakavissani, koska järki vielä pelaa enkä ajelehdi tunteiden mukana suunnasta toiseen. Tiedän rakastavani miestäni, meillä kyllä kipinöikin, mutta ajatukset välillä harhautuvat...
elämässäsi, niin valitse ihmeessä se edelleen. Ei elämä ole kenenkään kanssa sellaista että jotain valitsee, siinä pysyy ja on tyytyväinen. Aina tulee houkutuksia ym. mutta kannattaa tarkkaan miettiä mitä elämältä oikeasti haluaa ettei olisi niin typerä että pilaisi kaiken arvokkaan ja lopulta huomaisi olevansa korvia myöten kusessa. Miehesi vaikka ihana onkin, tuskin pysyisi sellaisena enää jos häntä pettäisit tai kävisit kokeilemassa tulisempaa suhdetta ja päätyisitkin palaamaan takaisin. Ja vaikka takaisin ottaisikin niin suhde ei ikinä enää olisi entisensä. Etsi ihminen elämääsi lisää elämää äläkä sivusuhteita. Ei se onni sieltä löydy! Mitä haluaisit elämässäsi vielä tehdä - mieti ja toteuta itseäsi! Harrasta, opiskele kehitä itseäsi, etsi luovasti ystävyyssuhteita yms.
Miksi ihmeessä naiset aina haihattelevat pidemmässä suhteessa, että jos sittenkin muuala olis parempaa?! Ei se elämä sillä vekslaamisella paremmaks muutu! Ellet itse muutu ja tee elämästäsi syvempää. Tuntuu että sinullakin on liian helppo elämä, jonka mies tarjoaa sinulle. Mitä itse teet onnesi eteen?
Minkälainen lapsuus sinulla oli? Joskus epätäydellinen lapsuus saa etsimään ja tulisesti ihastumaan kusipää miehiin, joilta saa vain särkyneen sydämen, huonoa kohtelua ja ehkäpä sukupuolitaudin. En ihmettele että tämä ihastus esineellistää sinua, mitä muutakaan kun olet toisen oma ja vieraaseen himollansa?
Tarkoitan, tuntematta suuria, maailmoja syleileviä tunteita. Taustalla kyti ajatus " suuresta rakkaudesta" , joka jossain vaiheessa kävelisi vastaan, sillä missään tapauksessa en ajatellut sen olevan mieheni. Ajauduimme yhteen, olimme nuoria, oli mukavampaa yhdessä kuin yksin - ja jossain vaiheessa mies olikin minuun rakastunut, minä vaan en ollut varma. Mieheni on käytöksessään ja muissa hyvissä ominaisuuksissaan ap:n kuvailun kaltainen: rehellinen, fiksu, hellä, huomaavainen, ihana - jopa romanttinen olematta kuitenkaan ällö.
Olin ihan vähällä luopua suhteesta vähän ennen avioitumistamme. Kriiseilin pahasti, olin rikki ja puhki ilman näkyvää syytä - koin, etten halunnutkaan naimisiin, vaikka häät oli yhdessä sovittu ja suunniteltu. Otin eron mieheni kanssa puheeksi, itketin miestäni, vaikken itse oikein osannut itkeä - tuntui siltä, etten tunne mitään. Lapsia meillä ei vielä ole.
Onneksi tapahtui jotain, ihan hiljalleen. Kun olin käynyt lähes loppuun asti läpi eron mahdollisuuden(olin yhdessä vaiheessa henkisesti täysin valmis eroamaan), puinut tuntemuksiani monesta näkökulmasta monen ihmisen kanssa (ympäripyöreämmin tai suoremmin asian ilmaisten), lukenut joitain äärimmäisen hyvin tilanteeseeni sopivia kaunokirjallisia tekstejä ja ymmärtänyt, että olin itse tiedostamattani pidätellyt tunteitani (omasta henkilöhistoriastani johtuen), uskalsin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden. Onneksi! Rakastan miestäni valtavasti! Olemme tunteet toisemme kohta yhdeksän vuotta, enkä ole koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin kuluneiden kuukausien aikana.
Siis, ap, on mahdollista rakastua myös siihen " tuttuun ja turvalliseen" , joskin se todennäköisesti vaatii jonkinlaista rajalla käymistä tai kriisityötä. Minun piti esimerkiksi käsitellä se, millaiseksi kuvittelin " todellisen rakkauden" , sen, joka meiltä muka puuttui. Piti katsoa muita pariskuntia ympärillä ja todeta, etten oikeasti vaihtaisi osia kenenkään kanssa; piti purkaa niitä käsitteitä, joilla oli tottunut asioista puhumaan. Kun itse lopulta uskalsin heittäytyä ja rakastaa miestäni ehdoitta (siitä taisi lopulta olla kysymys), minulle vastasi vierestäni ihminen, joka sekä tunsi minut paremmin kuin kukaan toinen että rakasti minua - jo valmiiksi, mikä onni! - juuri tällaisena kuin olen.
Toivotan onnea matkaan.
En ymmärrä, miksi et ole tyytyväinen elämääsi. Hyppäisitkö mieluummin minun kenkiini: Mielisairas mies, jota en enää vuosiin ole rakastanut. Asun yksin ja muutenkin henkisesti olen yksin. Ei ole psyykkistä eikä fyysistä parisuhdetta, ei mitään. Haaveilen miehestä ja parisuhteesta, joka olisi sellainen, jota kuvailit. Ei siinä paljon kipinöitä tarvittaisi, jos olisi kaikki tuo!
mullakaan ei ollut sitä edellisessä suhteessa ja melkein uskoin ne ei se vaihtamalla parane puheet. Onneks järki ja tunteet voitti!
kuvittelet vain että teillä sen kusipäänkään kanssa mitään sen kummempaa kemiaa tai kipinöitä olisi. Sä vaan olet jostain syystä sellainen, joka haluaa tulla alistetuksi ja huonosti kohdelluksi. En kuitenkaan suosittelis.