Hyvät lapsuudenmuistot ja kaltoinkohtelu
Te joilla lapsuus ei ollut ihanaa ja rakkaudentäyteistä. Muistatteko hyviä muistoja kurjien ohella? Minkälaisia hyviä muistoja teillä on?
Muistan, miten jäin iltamyöhään sohvalle ja teeskentelin nukkuvaa isän tullessa töistä kotiin. Silloin isä kantoi hellästi nukkumaan herättämättä. Yksi tällainen on jäänyt jostain syystä elävänä mieleen ja itkettää kun ajattelee, miten sai 8-vuotiaana olla käsivarsilla kun muuten ei halattu eikä kerrottu mitään kaunista. Tuolloin kai tunsin sitä turvaa ja hyväksyntää, mitä olisin niin kipeästi tarvinnut joka päivä.
Hyvät muistot liittyvät mummolaan, missä kohdeltiin rakastavasti ja ilmapiiri oli lämmin. Enkä ikinä olisi halunnut lähteä mummolasta pois. Sen jälkeen paluu arkeen oli hirveää. En usko, että mummo koskaan sai tietää mitä meidän perheessä lapsia kohdeltiin. Ei ollut pullaa leipova äiti se, minkä kuvan rakensi muille.
Minua pidettiin kotona vähän sylissä. Kotoa laitettiin vieraaseen hoitoon aivan pienenä vauvana. Olen ollut epämääräisissä paikoissa, kummallisilla ihmisillä ja kokenut väkivaltaa niin kotona kuin kodin ulkopuolella. Paljon jäi puuttumaan. Väkivaltaa oli äidin osalta, ei hyväksyntää tai rakkautta. Tyttöjen saunaan en kelvannut. Siskolta niin kipeästi kaipasin huomiota ja apua mut en saanut. Hän vaan käänsi selkänsä, mitä ei näe ei tarvitse kuullakaan. Myöhemmin lomauttamisen myötä isästä tuli ihan hermoheikko ja kaikki kiukku, pettymys ja elämässä turhautuminen purettiin minuun. Suhtautumiseni omaan kehooni meni vinksalleen jo alakouluikäisenä.
Suhtautumiseni itseeni on aika heikkoa. Olen kärsinyt valtavan huonosta itsetunnosta, elänyt vuosia paskoissa parisuhteissa joissa on petetty, kaltoinkohdeltu ja ollut kaikenlaista väkivaltaa. Ystävyyssuhteet olleet joko yksipuolisia tai sitten hyväksikäyttöä. Mun luo on jostain syystä löytäneet niin monet ihmiset, joilla on monta asiaa pielessä ja halusivat talloa mut, mikä on rikkonut entisestään. Monesti mietin, miten paljon olisin voinut saavuttaa elämässä jo aikaisin kun olisi ollut yksi ihminen joka minuun uskoo :( Mummo kuoli aikaisin ja ukki perässä. Jonkinlaista äitihahmoa olen etsinyt ja aina välilllä löytynyt sen tapainen mutta lipunut olosuhteiden vuoksi ulottumattomiin. Miten paljon kaipaan rakkautta ja sitä, että olisi lämpöä ja perhe ympärillä!
En voi muuttaa kuin itseäni. Yritän päästää irti kaikesta vanhasta ja osittain kyennytkin tekemään niin. On vaan asioita, joita en anna eikä monikaan pystyisi antamaan anteeksi. Yritän pitää itseäni arvokkaana vaikka niin monien viesti minulle on päinvastaista. Saavutukset ja eteenpäin meneminen on usein taistelun takana ja kaiken eteen joutuu näkemään paljon töitä.
Yritän elää kaikesta huolimatta tätä päivää mutta jostain syystä tulvii tällaisia spesiaalimuistoja mieleen, jotka alkaa itkettää iltaisin. Mitä tämä on?