Kannattiko erota "perushyvästä" suhteesta?

Ei kannattanut ei

Jos on lapsia, niin ei.

Jos ei ole lapsia, niin mitä välii?

Perustelut olis kivoja

Mikä on perushyvä suhde? Eihän kukaan hyvästä suhteesta halua erota? Kuulostaa oudolta!

Minä erosin viisi vuotta sitten, mutta ei suhde hyvä ollut. Ei ollut lyömistä, alkoholismia tms. ongelmia, mutta oli yhteensopimattomuutta, erilaiset arvot ja mielenkiinnon kohteet, erilainen huumori, erilaiset haaveet ja odotukset tulevaisuuteen, erilaiset tavat viettää vapaa-aikaa jne. jne. Oli riitaa, väärinymmärrystä, pahoitettuja mieliä, kelpaamattomuutta, yksinäisyyttä, itkua, ahdistusta.

Joten erottiin.

Nyt kummallakin on uusi, itselle aidosti sopiva puoliso. Lapset kasvatetaan yhdessä, hyvin tiiviissä yhteistyössä. Koska ero ei ollut lasten syy eikä tahto, ollaan yhdessä haluttu toimia niin, että he on joutuneet mahdollisimman vähän käytännössä elämäänsä muuttamaan.

Kannatti. Itse asiassa nautin yksinolosta ja olen nyt paljon rennompi kuin ennen siinä perushyvässä parisuhteessa. Raskas taakka lähti harteilta pois vaikka tosiaan ei mitään suurempia ongelmia ollut. 

En kuitenkaan ollut siinä täysin onnellinen. 

Kannatti. Ei lapsia, 10 vuoden avioliitto.

Vihdoin myönsin itselleni, että en ole monosuhteeseen sopiva. Haluan elää vapaata elämää, harrastaa seksiä useamman vakinaisen henkilön kanssa, ei irtosuhteita mutta ei myöskään perinteistä tiivistä yksiavioisuutta. En halua vehkeillä, tehdä mitään keneltäkään salassa vaan ihan avoimesti olla suhteessa useamman ihmisen kanssa ja silti asua omassa kodissani ja säilyttää itsenäisyyteni.

40-vuotiaaksi piti elää, ennenkuin uskalsin tehdä tämän ratkaisun joka nion monen mielestä on "väärä". Ja olen onnellisempi kuin koskaan, täydempi kuin koskaan ja täynnä rehtiä rakkautta ja kiintymystä useampaa kumppania kohtaan. Avoimesti oma itseni. Kymmenen vuotta yritin väkisin sopia yleiseen parisuhdemuottiin ja tunsin häpeää ja huonoa omaa tuntoa haaveistani. Nyt kaikki on hyvin.

Erosin vuosia sitten 7 vuotta kestäneestä parisuhteesta, jossa ei paperilla ollut mitään vikaa. Ei riitoja, päihteiden väärinkäyttöä, pettämistä, luottamuspulaa, jne. Suhde oli ihan hyvä.

Mutta jotain kuitenkin puuttui. Suhde alkoi kun olimme varsin nuoria (minä 17 ja hän 21) ja on sanomattakin selvää, että nimenomaan siinä 18-25 ikävuosien aikana ihminen muuttuu ja kasvaa ehkä kaikkein eniten, kun pääsee kokeilemaan siipiään ekaa kertaa ja etsimään itseään kunnolla itsenäisesti. Me kasvoimme pikkuhiljaa, vuosien saatossa, päinvastaisiin suuntiin. Lopussa havahduimme siihen, ettei meillä oikeastaan ollut mitään yhteistä niissä asioissa, mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Kyllä, tykkäsimme samasta musiikista ja meillä oli samanlainen sarja/leffamaku, ja kaikkea muuta pinnallista, mutta sitten kun mietin tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, tai elämän prioriteetteja ja arvoja, niin emme enää ajatelleet samalla tavalla saatika nähneet maailmaa samoin silmin.

Samoin suhteesta oli jo vuosia puuttunut intohimo, seksiäkään meillä ei enää loppua kohden ollut melkein ollenkaan eikä toista kohtaan enää tuntenut oikein mitään halua tai kiihkoa. Meistä oli tullut ystäviä, kämppäkavereita. Luotimme toisiimme sataprosenttisesti, elimme yhdessä hyvää ja vakaata arkea, meillä oli hauskaa, mutta se ei riittänyt enää.

Pitkään en uskaltanut edes ajatustasolla miettiä eron mahdollisuutta, koska siinä vaiheessa kun on koko aikuisikänsä elänyt toisen rinnalla ja tottunut siihen ettei ole koskaan yksin maailmassa ja on aina joku jonka kanssa olla lähekkäin ja purkaa sydäntä ja huolia, ajatus sen kaiken loppumisesta oli pelottava ja ahdistava. Mutta kuitenkin se kummitteli siellä mielen perukoilla aina, ja vaikka siinä kesti kaksi vuotta ensimmäisestä eroharkinnasta lopulliseen eroamiseen, niin lopulta oli myönnettävä itselleni että en tulisi olemaan onnellinen, jos koko loppuelämäni menisi tällaisessa "ihan hyvässä" suhteessa.

Eron jälkeinen vuosi oli yksi elämäni vaikeimmista ja moneen otteeseen tuli kaduttua ja mietittyä että mitä olen oikein mennyt tekemään. Mutta silti ero oli loppujenlopuksi koko elämäni paras päätös. Vajaat 2 vuotta myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, sielunkumppanini, ihmisen johon minulla on niin syvä henkinen yhteys etten ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista, en läheskään. Puistattaa ajatellakin mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos olisin jäänyt siihen "ihan hyvään" suhteeseen. Nyt olemme olleet uuden miehen kanssa yhdessä viisi vuotta ja elämme täyttä unelmaa edelleen, niin että välillä pitää ihan oikeasti pysähtyä miettimään että miten onkaan mahdollista että kaikki on näin pirun täydellistä?? Ja seksiä, helvetin hyvää sellaista, on meillä näin viisi vuotta myöhemminkin joka päivä ;)

Ap miksi haluat erota jos suhde on kunnossa?

Vierailija kirjoitti:

Ap miksi haluat erota jos suhde on kunnossa?

Koska suhde voi ihan oikeasti "olla kunnossa", mutta silti siitä puuttuu jotain niin olennaista, että sitä miettii joka ikinen päivä. Sitä kai se ap juuri miettii. Ei kaikki tyydy "ihan hyvään suhteeseen", näin se vaan on.

Kannattaa aina erota, oli syy mikä vaan tai jos ei ole syytä niin sehän on vakava syy eroon, koska ei tiedä mikä eron syy on. 

Vierailija kirjoitti:

Ap miksi haluat erota jos suhde on kunnossa?

Kutonen vastaa: itselläni ainakin suhde oli likimain täydellinen ja eropäätös oli oikeasti vaikea ja tuskallinen. Tuntui, ettei ollut "oikeutta" erota kun kaikki oli paperilla hyvin. Puoliso ei olisi voinut tehdä mitään toisin, hän oli (ja on ihmisenä edelleen) uskomattoman hieno ja rakastettava ihminen. Se olin minä, jokaen ollut "oikeanlainen". Rakastin aidosti, mutta silti monosuhteessa tuntui että tungen huomattavaa osaa itsestäni väkisin kaappiin ja piiloon. Haikailin vapaan suhteen perään ja polyamorian perään ja tunsin siitä koko ajan kauheaa häpeää ja syyllisyyttä. Se oli hirveää, vaikka kerta kerran jälkeen järkeilin että tämä on se uhraus joka on tehtävä. En olisi koskaan voinut pettää miestäni, ja pitkitin eroa monta vuotta koska mieluummin elin itse puolielämää kuin olisin satuttanut ihanaa miestäni joka oli ja on edelleen niin yhden naisen mies kuin mahdollista.

Vuosien kipuilu oli kamalaa, ero oli vielä kauheampi mutta olen nyt onnellinen ja toivon sydämestäni että rakas ex-aviomieheni löytää arvoisensa naisen joka on yhtä yksiavioinen kuin hän on. Ihminen on kultakimpale, mutta minä olen hänelle väärä nainen enkä voi enää uhrata itseäni ja omaa elämääni esittäessäni jotain mitä en ole. Tarvitsen ja haluan monta rakasta, mutta en halua salailua enkä pettämistä. Tai satuttaa enää ketään.

Määrittele "perushyvä" suhde. Millainen sellainen suhde on?

Vierailija kirjoitti:

Erosin vuosia sitten 7 vuotta kestäneestä parisuhteesta, jossa ei paperilla ollut mitään vikaa. Ei riitoja, päihteiden väärinkäyttöä, pettämistä, luottamuspulaa, jne. Suhde oli ihan hyvä.

Mutta jotain kuitenkin puuttui. Suhde alkoi kun olimme varsin nuoria (minä 17 ja hän 21) ja on sanomattakin selvää, että nimenomaan siinä 18-25 ikävuosien aikana ihminen muuttuu ja kasvaa ehkä kaikkein eniten, kun pääsee kokeilemaan siipiään ekaa kertaa ja etsimään itseään kunnolla itsenäisesti. Me kasvoimme pikkuhiljaa, vuosien saatossa, päinvastaisiin suuntiin. Lopussa havahduimme siihen, ettei meillä oikeastaan ollut mitään yhteistä niissä asioissa, mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Kyllä, tykkäsimme samasta musiikista ja meillä oli samanlainen sarja/leffamaku, ja kaikkea muuta pinnallista, mutta sitten kun mietin tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, tai elämän prioriteetteja ja arvoja, niin emme enää ajatelleet samalla tavalla saatika nähneet maailmaa samoin silmin.

Samoin suhteesta oli jo vuosia puuttunut intohimo, seksiäkään meillä ei enää loppua kohden ollut melkein ollenkaan eikä toista kohtaan enää tuntenut oikein mitään halua tai kiihkoa. Meistä oli tullut ystäviä, kämppäkavereita. Luotimme toisiimme sataprosenttisesti, elimme yhdessä hyvää ja vakaata arkea, meillä oli hauskaa, mutta se ei riittänyt enää.

Pitkään en uskaltanut edes ajatustasolla miettiä eron mahdollisuutta, koska siinä vaiheessa kun on koko aikuisikänsä elänyt toisen rinnalla ja tottunut siihen ettei ole koskaan yksin maailmassa ja on aina joku jonka kanssa olla lähekkäin ja purkaa sydäntä ja huolia, ajatus sen kaiken loppumisesta oli pelottava ja ahdistava. Mutta kuitenkin se kummitteli siellä mielen perukoilla aina, ja vaikka siinä kesti kaksi vuotta ensimmäisestä eroharkinnasta lopulliseen eroamiseen, niin lopulta oli myönnettävä itselleni että en tulisi olemaan onnellinen, jos koko loppuelämäni menisi tällaisessa "ihan hyvässä" suhteessa.

Eron jälkeinen vuosi oli yksi elämäni vaikeimmista ja moneen otteeseen tuli kaduttua ja mietittyä että mitä olen oikein mennyt tekemään. Mutta silti ero oli loppujenlopuksi koko elämäni paras päätös. Vajaat 2 vuotta myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, sielunkumppanini, ihmisen johon minulla on niin syvä henkinen yhteys etten ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista, en läheskään. Puistattaa ajatellakin mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos olisin jäänyt siihen "ihan hyvään" suhteeseen. Nyt olemme olleet uuden miehen kanssa yhdessä viisi vuotta ja elämme täyttä unelmaa edelleen, niin että välillä pitää ihan oikeasti pysähtyä miettimään että miten onkaan mahdollista että kaikki on näin pirun täydellistä?? Ja seksiä, helvetin hyvää sellaista, on meillä näin viisi vuotta myöhemminkin joka päivä ;)

Melkein meni läpi, mutta seksi ei ole hyvää, jos sitä on joka päivä. Seksistä on hyvä pitää välillä muutaman päivän taukoja, jotta se myös tuntuu sen jälkeen paremmalta. Eli tämä kirjoitus ei mene jatkoon.

Mielestäni usein tällaista tasaista ja turvallista suhdetta pidetään riittämättömänä siksi, että se ei ole enää yhtä inhimoinen kuin aluksi ja sitä verrataan amerikkalaisiin elokuviin ja sarjoihin ja kuvitellaan, että tosielämässä pitää olla koko ajan intohimoisesti rakastunut ja jos arki tulee kuvioihin esim. lasten muodossa, ei suhteessa enää olekaan mitään hyvää.

Mietin usein, että ne, jotka tekevät lapsia, ovat velvoitettuja tyytymään siihen tasaiseen ja turvalliseen ainakin niin kauan, että tilanne muuttuu sietämättömäksi. Sitä tasaista ja turvallistakin kun voi työstää, voi käydä pariterapiassa tai parileireillä, voi yrittää tehdä kaikki ne temput sille omalle miehelle, mitä moni tekee sitten sille työkaverille tai juuri tapaamalleen miehelle/naiselle. Monesti se suhde piristyy pienistä asioista, arjen huomaavaisuudesta, yhteisestä harrastuksesta jne.

Jos lapsia ei ole kuviossa, ymmärrän hyvin, että suhteelta haetaan muutakin kuin tasaisuutta ja turvallisuutta. Kenenkään ei pidä jäädä suhteeseen siksi, ettei ehkä uskalla kohdata muutosta mutta muuten koko suhde tuntuu ahdistavalta ja tylsältä. Lapsettomien kohdalla on täysin oikein miettiä omia tunteita ja omaa panostustaan, kun vaikutukset suuntaan tai toiseen kohdistuvat vain itseensä ja siihen kumppaniin. Sen sijaan kun lapset ovat kuviossa, on tiedettävä tasan tarkkaan, että tämä suhde ei toimi, ennen kuin eroaa, koska lapset menettävät siinä perheensä eli elämänsä perustan. Toinen vanhemmista on aina poissa ja tätä ikävöidään eikä vanhempien uusien suhteiden ja uusien lasten melskeessä se koti välttämättä löydy oikein mistään. On itsekästä ja julmaa laittaa lapset käymään läpi tuon, jos suhde oli vain vähän liian tasainen.

Up

Kärpix kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin vuosia sitten 7 vuotta kestäneestä parisuhteesta, jossa ei paperilla ollut mitään vikaa. Ei riitoja, päihteiden väärinkäyttöä, pettämistä, luottamuspulaa, jne. Suhde oli ihan hyvä.

Mutta jotain kuitenkin puuttui. Suhde alkoi kun olimme varsin nuoria (minä 17 ja hän 21) ja on sanomattakin selvää, että nimenomaan siinä 18-25 ikävuosien aikana ihminen muuttuu ja kasvaa ehkä kaikkein eniten, kun pääsee kokeilemaan siipiään ekaa kertaa ja etsimään itseään kunnolla itsenäisesti. Me kasvoimme pikkuhiljaa, vuosien saatossa, päinvastaisiin suuntiin. Lopussa havahduimme siihen, ettei meillä oikeastaan ollut mitään yhteistä niissä asioissa, mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Kyllä, tykkäsimme samasta musiikista ja meillä oli samanlainen sarja/leffamaku, ja kaikkea muuta pinnallista, mutta sitten kun mietin tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, tai elämän prioriteetteja ja arvoja, niin emme enää ajatelleet samalla tavalla saatika nähneet maailmaa samoin silmin.

Samoin suhteesta oli jo vuosia puuttunut intohimo, seksiäkään meillä ei enää loppua kohden ollut melkein ollenkaan eikä toista kohtaan enää tuntenut oikein mitään halua tai kiihkoa. Meistä oli tullut ystäviä, kämppäkavereita. Luotimme toisiimme sataprosenttisesti, elimme yhdessä hyvää ja vakaata arkea, meillä oli hauskaa, mutta se ei riittänyt enää.

Pitkään en uskaltanut edes ajatustasolla miettiä eron mahdollisuutta, koska siinä vaiheessa kun on koko aikuisikänsä elänyt toisen rinnalla ja tottunut siihen ettei ole koskaan yksin maailmassa ja on aina joku jonka kanssa olla lähekkäin ja purkaa sydäntä ja huolia, ajatus sen kaiken loppumisesta oli pelottava ja ahdistava. Mutta kuitenkin se kummitteli siellä mielen perukoilla aina, ja vaikka siinä kesti kaksi vuotta ensimmäisestä eroharkinnasta lopulliseen eroamiseen, niin lopulta oli myönnettävä itselleni että en tulisi olemaan onnellinen, jos koko loppuelämäni menisi tällaisessa "ihan hyvässä" suhteessa.

Eron jälkeinen vuosi oli yksi elämäni vaikeimmista ja moneen otteeseen tuli kaduttua ja mietittyä että mitä olen oikein mennyt tekemään. Mutta silti ero oli loppujenlopuksi koko elämäni paras päätös. Vajaat 2 vuotta myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, sielunkumppanini, ihmisen johon minulla on niin syvä henkinen yhteys etten ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista, en läheskään. Puistattaa ajatellakin mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos olisin jäänyt siihen "ihan hyvään" suhteeseen. Nyt olemme olleet uuden miehen kanssa yhdessä viisi vuotta ja elämme täyttä unelmaa edelleen, niin että välillä pitää ihan oikeasti pysähtyä miettimään että miten onkaan mahdollista että kaikki on näin pirun täydellistä?? Ja seksiä, helvetin hyvää sellaista, on meillä näin viisi vuotta myöhemminkin joka päivä ;)

Melkein meni läpi, mutta seksi ei ole hyvää, jos sitä on joka päivä. Seksistä on hyvä pitää välillä muutaman päivän taukoja, jotta se myös tuntuu sen jälkeen paremmalta. Eli tämä kirjoitus ei mene jatkoon.

Päinvastoin, kun seksi on hyvää ja parilla on toimiva seksuaalinen kemia, sitä haluaa joka päivä. En minä pidä hyvästä ruoastakaan parin päivän taukoja ja mussuta sen sijaan muina päivinä jotain tylsää ja mautonta, kyllä se hyvänmakuinen ruoka maistuu ihan joka päivä :D

Ehdottomasti kannatti.

Exäni oli kaikin puolin kunnollinen, ei juonut polttanut tai hakannut mutta jotenkin täysin tunnekylmä. Jos kysyin jostain tekemästäni asiasta pitikö hän siitä vastaus oli: mistä mä tietäisin onko se hyvä/kaunis/hieno tms. En koskaan tuntenut olevani rakastettu ja arvostettu, olin vain vaimo ja jonon hännillä hänen, lasten ja kissan jälkeen. 15v katsoin tuota

Onneksi lähdin ja löysin 3v yh ajan jälkeen nykyisen mieheni. Lapset saivat nähdä minkälainen on rakastava ja arvostava parisuhde jossa äiti onkin ihan tärkeä osa perhettä. Heistä kasvoi upeita tunteensa osoittavia aikuisia. Olen ikuisesti kiitollinen miehelleni näistä kuluneista 23 vuodesta. Nyt olemme isovanhempia ja pienet (ja ne isommatkin) tulevat käymään viikoittain

Mun mies erosi tuollaisesta hyvästä 10 vuoden suhteesta ennen kuin kimpattiin. Hänen exä oli tosi kultainen, sellainen rakastettava ja ystävällinen tyyppi. Mutta olivat viimeiset vuodet eläneet kuin kämppiksinä eikä mitään yhteistä puuhaa tuntunut löytyvän. Exällä oli jo kova kiire perustaa perhettä ja mieheni ei tahtonut lapsia joten erosivat surussa. Tapasin mieheni pian tämän jälkeen ja mentiin hyvin nopeasti naimisiin ja on jo 2 lastakin. Nähtiin exää yksi päivää tuttavan luona ja tuntui pahalta kun hän tajusi että ollaan saatu jo lapsiakin. Joskus vain suhteesta puuttuu se jokin, en tiedä mikä tässä meidän suhteessa niin erityistä on. Ei me päivät pitkät vietetä lakanoiden välissä, riidelläänkin, mutta yhteiset tavoitteet meillä on ja tiedän että hän on se kenen kanssa yhteiseen hautaan menen.

Seiskan tarina oli niin samankaltainen kuin oma tarinani, että mietin pari minuuttia onko tuo omaa tekstiäni.

Siinä olikin sanottu jo kaikki oleellinen, mutta lyhyesti, kannatti. Löysin miehen, jonka kanssa mun ei ole tarvinnut hetkeäkään pohtia, että "onko tää nyt tätä" ja haikailla jonkun paremman perään. En usko sekuntiakaan, että missään olisi mulle parempaa miestä kuin nykyinen.

En tiedä kannattaako sinun, mutta tee palvelus kumppanillesi. Hän ansaitsee parempaa kuin suhteen kannattavuutta punnitsevan kumppanin.