Miksi jotkut haluavat viettää elämänsä vapaaehtoisesti ilman kumppania?
Kumppanin kanssa voi jakaa elämässä kaikki ilot ja surut, ja ennen kaikkea koskaan ei ole sellaista tunnetta että on täysin yksin. Kyllä viimeistään siinä eläkevuosien alkaessa on niin saa tanan yksinäinen olo jos ei edelleenkään ole kumppania eikä lapsia. Tulee varmaan aika hyödytön olo. Mutta siinä vaiheessa kaikki on jo myöhäistä joten hankkikaa itsellenne kumppani ennen kuin on myöhäistä.
Miksi juuri SINULLA ei ole kumppania?
Kommentit (36)
Jotkut vaan viihtyvät yksin. En voisi kuvitella asuvani jonkun kanssa yhdessä, saatikka että nukkuisin samassa sängyssä. Olisi vaikeaa olla niin läheisesti toisen ihmisen kanssa. Ja siihen tulisi vielä kaupantekijäisinä kumppanin sukulaiset ja ystävät, pelkkä ajatuskin väsyttää. Minulle riittää sukulaiset ja keskustelupalstat.
Hyviä syitä tähän voi lukea esim. keskustelusta ”Mies syö lapsen vanukkaat”
Naiset on perseestä, eikä homostelu kiinnosta.
Sitäkin voisi tiedustella, miksi jotkut vaihtavat jatkuvasti tyttö/poikaystävää?
Ei kestetä hetkeäkään yksinoloa.
Vähän niin kuin joku läheisriippuvuus.
Aika rasittavaa.
Tein päätöksen jo lapsena etten ota kumppania. Pidän huolta siitä että lähden ennen virallisia eläkepäiviä.
Voi tuntea yksinäisyyttä myös parisuhteessa ja myös on niinkin että jos ei oo kumppania niin ei tunne yksinäisyyttä. On myös läheisriippuvuutta. Miehet kuolee aiemmin.
Haluaisin tyttöystävän mutta en asua sen kanssa. Mutta kun ei mua kukaan huoli niin yksin ollaan enkä muuta voi.
Mulla on sisko jonka kanssa olen läheinen. Asutaan jopa samassa taloyhtiössä. Mulla on aikuiset lapset perheineen. Olen läheinen myös siskoni lasten ja heidän perheidensä kanssa Lisäksi on ystäviä ja kavereita. Siskoni on ollut leski jo kohta 30 vuotta ja minä erosin 25 vuotta sitten. Enkä tarvitse seuraa 24/7. Nämä ihmissuhteet riittävät mulle.
Ei ole itsestään selvää että parisuhteessa pystyy jakamaan kaiken tai ei ole koskaan yksinäinen. Parisuhde rajoitti minun elämääni niin paljon että olin todella yksinäinen, ex ei hyväksynyt minun ystäviäni tai sukulaisiani lainkaan ja hänen puoleltaan en ystäviä saanut, kaikki kai ihmettelivät miten pystyin olemaan moisen nuijan kanssa. Järjellisten keskustelujen aikaansaaminen oli myös haastavaa.
Tässä ei ole kauhean pitkä aika eläkepäiviin enkä todellakaan ole yksinäinen, vietämme ystävien ja/ tai sukulaisten kanssa laatuaikaa aina kun siltä tuntuu, olen onnellinen ja tunnen olevani hyväksytty ja rakastettu. Toivon että pystyn välittämään samoja lämpimiä tuntemuksia läheisilleni.
Toiset viihtyy yksin, jotkut kaksin, osa haluaa perheen tai kotieläimen. Moni sinkku koiranomistaja elää paremman kaverin kanssa kuin jotkut ihmisen kanssa asuvat.
Minä olen yksi noista "joistakin", enkä ole koskaan edes voinut kuvitella, että jakaisin elämäni jonkun kumppanin kanssa. Pidän kyllä ihmisistä, rakastan lapsuudenperhettäni ja sukulaisiani, viihdyn erinomaisesti ystävieni seurassa.
Mutta kotiani en halua jakaa enkä edes pystyisi jakamaan kenenkään kanssa. Tarvitsen niin paljon rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa. Olen tarvinnut lapsesta asti, ja nyt eläkeläisenä tarvitsen edelleen.
Jos joudun viettämään vanhuuteni laitoksessa, hartain toiveeni sielläkin on oma huone.
Lapsellista luulla, että se kumppani siinä välttämättä ikuisesti pysyy tai edes eläkkeelle asti. Se kun voi milloin tahansa kuolla, pettää ja jättää, sairastua, tulla hulluksi, dementoitua. Mites läheisriippuva on siihen valmistautunut. Uutta vaan putkeen? Ai niin, mutta kun sekin on jossain vaiheessa liian myöhäistä.
Yksin tänne tullaan ja yksin lähdetään.
Kun mä oliin tuosssa terapeutillla niiin huomasin sen etttä minullla on tapana lähteä selittämään asioitaa ikäänkuin liian kaukaa ja liiika yksityiiskohtaiiisesti. Ijminenhän väsyyy helpostii siiiihen. Tuliiisi olla järjellisteeen valmiiksihyväksyttttyjen abstaktieeen mielikuvien edustaaja.
Lapset on lainaa vaan. Ei lapsia pidä tehdä tänne sillä ajatuksella, että pitävät sulle seuraa ja huolehtivat susta sitten kun olet vanha. Ne voi muuttaa vaikka ulkomaille tai sitten oot ite niin kuttumainen ihminen, että pysyvät poissa.
Mä olen aito introvertti ja viihdyn paremmin kirjojen kuin ihmisten kanssa. En silti ymmärrä miksi joku haluaisi olla lopun ikää yksin sillä tuo on musta kammottava kohtalo. Yksinäisyys on mulle usein epätoivoa ja tuskaista olo tuijottaessa tyhjän kämpän seiniä.
miksi kopioit aloituksesi ylilaudalta?
Vierailija kirjoitti:
Kun mä oliin tuosssa terapeutillla niiin huomasin sen etttä minullla on tapana lähteä selittämään asioitaa ikäänkuin liian kaukaa ja liiika yksityiiskohtaiiisesti. Ijminenhän väsyyy helpostii siiiihen. Tuliiisi olla järjellisteeen valmiiksihyväksyttttyjen abstaktieeen mielikuvien edustaaja.
Ja see miksi abstraktiit mielikuvat ja niiiden ymmmärtämineeen on voimusssaaan johtuuu varmastikin ihmisen rajalllisista resuuursssseista niiden tuotttaa mielihyväää ja jaksamiista seen sijaaan etttä ne rasittaisivat. Logiiikkka on aina melkein se etttä ihminen pyrkiiii kohtiii jotaiin palkintoa olii see sitää etttä päääsee mahdolllisemmman helpollla taiii se että joku somaaali tapppaaa sata viholllista.
Koska jo siinä kumppanin etsimisvaiheessa on saanut pelkkää masennusta ja surua kokea.
Elämä on opettanut, että ainut, johon tässä maailmassa voi varmuudella luottaa on minä itse. Siksi en rakenna elämääni muiden varaan.
Mulla on vanhemmat ja sisarukset, joille voin puhua kaikesta. Viihdyn yksin, enkä varmaan edes osaisi olla, jos täällä hääräilis joku muukin mun (ja koiran) lisäksi.