Yksi uskossa olemisen ihanimpia asioita on tämä

Oletko vasta uskoon tullut? Silloin usein voi tuntua tuolta. Mutta kyllä ne ihan ihmiselämän tavalliset kivut, vaivat, surut ja ahdistukset kuuluu sitten pidemmällä taipaleella myös uskovaisen elämään, niin kauan kuin täällä maan päällä tallustellaan.

Yksi uskon hienouksia on vastuun siirto itsestä korkeammille voimille. 

Olen onnellinen puolestasi, AP.

Mulla ei ole ollut tuollaista milloinkaan ja 25 v olen uskonut tai "ollut uskossa".

Yksi hienoimmista asioista itsestäni on se rauhan tunne, että loppujen lopuksi mulla ei ole mitään hätää, olen turvassa, Jumalan armollisissa käsissä, oli olosuhteet mitkä tahansa ja vaikka itsestä tuntuisi miltä, tai omat voimat ja keinot olisi loppu.

Tätä ei kuitenkaan aina meinaa muistaa, silloin paluu Jumalan ja Sanan äärelle tulee tarpeeseen, muistuttaa siitä miten (hyvin) asiat on, mikä oikeasti merkitsee, ja mikä on vaan ohimenevää, ajallista, tämän maailman murheita.

Kieltämättä uskovaisena on helpompi elää, kun voi kuvitella, että joku korkeampi taho ottaa vastuun omasta elämästä.

Näinhän nuo kaikki sanoo, hellarit ja hare krisnat.

Tuntuu kyllä hyvältä, mutta toisinaan myös käsittämättömältä ja hämmentävältä. Olen tullut vasta uskoon.

Vierailija kirjoitti:

Kieltämättä uskovaisena on helpompi elää, kun voi kuvitella, että joku korkeampi taho ottaa vastuun omasta elämästä.

Itsekin uskoin noin onnellisesti lähes nelikymppiseksi. Jumalalla on joku suunnitelma minulle, elämälläni on tarkoitus. Jumala käyttää minua palvelemaan lähimmäisiä jollain tapaa, jonain päivänä.

No, sitten neljänkympin kriisissä tajusin, että mun elämähän on ollut pelkkää surkeaa, vetelää ajelehtimista. Koulut oli jääneet kesken kun haaveilin että saan lähetyskutsun ja lähden tekemään tärkeämpää Jumalan valtakunnan työtä johonkin kehitysmaahan. Koska ei ollut ammattia, olin usein työtön ja välillä surkean pienipalkkaisissa osa-aikatöissä tai pätkätöissä. Tästä syystä minulla ei ollut omaa asuntoa, autoa eikä mitään omaisuutta. Lisäksi olin ottanut Jumalan valtakunnan työn niin vakavissani, että olin pidättäytynyt myös naimisiinmenosta ja lapsista. Minä omistautuisin olemaan yksin Kristuksen morsian, valmiina kutsuttavaksi palvelukseen vaikka maan ääriin heti huomenna, ilman että on vastuulla perhettä jonka takia ei voi tuosta vaan lähteä. 

Sitä kutsua ei vaan koskaan tullut, ja aloin tajuta ettei sellaista tulisikaan. Olin kuin ajelehtiva laiva, joka oli antanut kapteenin paikan Jumalalle, uskoen että kyllähän se Jumala suuremmalla viisaudella ohjaa kuin minä ikinä voisin. Yhtäkkiä tajusin, että elämäni laivaa ei ollut ohjannut kukaan, ja siksi elämäni oli niin surkeaa ajelehtimista. Ja tajusin myös, että monet asiat oli jo liian myöhäistä, esim. lasten hankkiminen. Nyt olen tilanteessa, jossa olen aika katkera siitä miten olen elämäni tuhlannut, sen nimissä minkä uskoin olevan Jumalan tahto. Enää en tiedä uskonko edes Jumalan olemassaoloon - ehkä pohjimmiltani en, vaikka tavan vuoksi joskus voin rukoillakin tai kiittää Jumalaa.