Lue keskustelun säännöt.
Ajatus työelämään siirtymisestä ahdistaa
03.03.2019 |
Täytän tänä vuonna 25. Pääsin opiskelemaan korkeakouluun heti lukion jälkeen, pari vuotta sitten vaihdoin opiskeltavaa alaa ja nyt on kuudes opiskeluvuosi menossa, ensi vuonna on tarkoitus valmistua tälle nykyiselle alalle ja siirtyä työelämään. Välillä olen kovasti odottanut valmistumista, että vihdoin siirtyisi "normaaliin" elämään, välillä taas mietin kuinka helppoa nykytilanteessa tietyllä tavalla on. Olen niin tottunut runsaaseen vapaa-aikaan, että ahdistaa ajatus 40-tuntisesta työviikosta, ja pelkään että koko elämä tulee olemaan vain viikonloppujen ja lomien odottamista. En vieroksu työtä, olen ollut kaikki kesät töissä ja pari viime vuotta osa-aikaisesti opiskelun ohella, mutta se on niin eri juttu. Tulevaisuudessa töiden ohella pitäisi vielä ostaa asunto ja mahdollisesti perustaa perhe, ähh. Miten ihmiset jaksavat ja selviävät ihan tavallisesta arjesta, ja mikä mussa on vikana, kun ajatus siitä tuntuu niin masentavalta?
Kommentit (9)
Sama täällä, joka maanantaiaamu ahdistaa. No toisaalta, vasta 30 v työkokemusta, ehkäpä se helpottaa kun pääsee tästä etsikkoajasta yli...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fakin millenniaalit. Tällä yhteiskunnalla ei ole mitään tulevaisuutta.
Mulla on ihan samaa, luulin olevani ainoa! Uusi tuleva elämäntilanne jännittää muutenkin, mutta ainakin itselläni eniten ahdistaa se, miten jaksan pitkiä työpäiviä viikosta toiseen. Varsinkin, kun en oikeasti koe tarvitsevani niin paljoa rahaa... Olen aina pärjännyt oikein hyvin vähällä rahalla. Olen ajatellut, että pyrin mahdollisimman pian työelämään siirtyessä saada noin 80% työajan, sillä uskon, että sen ajan jaksaisin vielä hyvin sekä henkisesti että fyysisesti ja saisin tarpeeksi tulojakin.
En osaa valitettavasti hirveästi tsempata, mutta I feel you! Ehkä pitää vain yrittää luottaa siihen, että kaikki hoituu kyllä kun menee vaan rauhassa eteenpäin...
Joo muistan tuon tunteen ja alussa olin niin uupunut että en olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan että lapsia olisin tehnyt vielä siihen päälle. Elämä oli tosiaan lomien ja viikonloppujen odottamista. Nyt olen ollut työkyvytön fyysisesti muutaman vuoden enkä varmaan voi enää tulevaisuudessa tehdä kokopäivätyötä. Tavallaan olisi jopa helpotus.
Mikä näitä nykyajan pentuja oikein vaivaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Fakin millenniaalit. Tällä yhteiskunnalla ei ole mitään tulevaisuutta.
Valoisampi tulevaisuus on yhteiskunnalla, kun on vähemmän mörököllejä lyttäämässä ja haukkumassa. Jospa ihan oikeasti tuettaisiin vaikka toinen toisiamme?
Vierailija kirjoitti:
Mikä näitä nykyajan pentuja oikein vaivaa?
Te.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä näitä nykyajan pentuja oikein vaivaa?
Itseasiassa ei ole nykyajan pentujen vouhotusta vaan olin itse ihan samoissa mietteissä n 20v sitten enkä ollut todellakaan ainoa. Onhan tuo iso muutos rentoon opiskelijaelämään verrattuna. Eihän se sitä tarkoita etteikö menisi töihin vaan tuo muutos ahdistaa.
Ihmismieli kyllä löytää aina jotain mistä ahdistua, jos on ahdistuakseen (jos ei halua ahdistua niin uskoisin, että siihen voi vaikuttaa esimerkiksi meditoimalla (itse juuri aloittelen meditaatiota, koska olen aika kyllästynyt vatvomiseeni)).
Mua ahdisti aikanaan ajatus epäturvatusta työtilanteesta, ettei olisi vakkaritöitä. Nyt olen juuri siinä tilanteessa, työni on projektiluontoista, projektit yleensä max. 6kk pitkiä. Jostain syystä ei ahdista yhtään, ehkä siksi että rahat riittävät.
Onko alallasi mahdollista tehdä muuta kuin 40 tunnin työviikkoa?
Perhettä ei ole mikään pakko perustaa, jos ei halua. Asuntoakaan ei ole pakko ostaa, tosin mun mielestä vuokralla asuminen on taloudellisesti jäykempi järjestely, koska vuokranantajalle ei yleensä voi ehdottaa että mitä jos en muutamaan kuukauteen maksaisi vuokraa, pankin kanssa voi neuvotella. Vuokrakämpän tietenkin voi irtisanoa ehkä nopeammin kuin asunnon saisi myytyä, mutta jossain sitä on kuitenkin asuttava.