Ööö - kuinkas sitten kävikään

Jokin aika sitten menetin erittäin läheisen ihmisen yllättäen samaan aikaan, kun itse olin vakavan infektion vuoksi sairaalahoidossa. Shokki ja suru, pahasti toipilaana fyysisestikin, oli hirvittävää. Hetki hetkeltä selviämistä, pienin askelin eteenpäin menemistä, tuntui pahimmillaan, ettei vaan jaksa. Mutta olen jaksanut, vähän kerrallaan.

Olen ikuisesti kiitollinen niille läheisille ystäville, jotka ovat tukeneet ja antaneet minulle aikaansa, kun olen heitä tarvinut - tai vastaavasti ovat ymmärtäneet, että tarvitsen myös omaa aikaa toipumiseen ja suremiseen.

Ikäväkseni kaikkein kamalimmassa tilanteessa sain myös suureksi yllätyksekseni kirjeen ystäväksi luulemaltani henkilöltä: hän halusi katkaista ystävyytemme, koska minä en ollut huomioinut häntä. Niin: MINÄ en ollut suruni ja sairauteni keskellä huomioinut häntä, ja hän koki jääneensä toiseksi.

Olen nyt jo vahvemmilla vesillä toipumisen suhteen, ja ajattelen, etten todella tarvitse tuollaisia ihmisiä elämääni. Samalla suren tavallaan myös sitä, miten vähän sitä toisesta ihmisestä voikaan tietää.

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä? Onko teille käynyt samoin?

Ps. Tosiystävän kanssa voi jatkaa siitä, mihin jäätiin, ja elämä menee siten, että joskus toinen on ”saamapuolella”, joskus taas toinen.