Lue keskustelun säännöt.
Hassua, tuntuu kuin olisin yhtäkkiä oppinut käyttäytymään sosiaalisemmin
22.02.2019 |
Olen tässä suuren osan elämästäni ja varsinkin viime vuodet junnannut jossain pakkomielteisessä ja katkerassa angstimaailmassani, vaikka elänkin ulkoisesti kuin kunnon kansalainen konsanaan.
Tässä parin viime viikon aikana jotenkin aloin yhden harrastuksen myötä relata ja opin empaattisuutta sekä sain kasvatettua itsevarmuutta. Yhtäkkiä se sama maailma ja samat ihmiset näyttäytyvätkin aivan erilaisina. Ajattelin aina, etten voi saada kumppania ja syynä on "rumuuteni" (vaikka olen ollut nuorempama mallinakin ja olen edelleenkin melkein samoissa mitoissa).
Kun aloin käyttäytyä itsevarmemmin ihmisten seurassa, aloinkin saada kivaa palautetta ihmisiltä ja jopa viatonta flirttiäkin joiltain miehiltä. Aloin jotenkin "antaa enemmän itsestäni" ja aloin puhua hieman avoimemmin sekä vitsailla ja opettelin nauramaan itselleni sekä olemaan ottamatta itseeni pienetkin ikäväksi tulkittavat jutut.
Yhtäkkiä tosiaan se sama maailma olikin valoisampi. Miksi en tajunnut tätä aiemmin? :O Olen aivan hämmästynyt. Onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten voisin jalostaa nöitä havaintojani pidemmälle?
T. Av-palstan "piina" ja provoajaksikin usein haukuttu nainen
Kommentit (8)
Hienoa ap, toivottavasti iloisempi meno jatkuu!
Mä en koskaan ole ollut varsinaisesti masentunut, mutta toki mullakin on ollut välillä alakuloisempia jaksoja.
Taannoin luin, että Harry Potter -kirjojen ankeuttajat ovat vertauskuva masennukselle ja se tuntui minusta todella hienolta ajatukselta Rowlingilta. Välillä vain paikalle lipuu meille näkymätön olento, joka alkaa imeä elämäniloa, onnellisuutta ja toivoa itseensä ja jättää uhrilleen kylmän ja tyhjän olon. Sitten kun ne syystä tai toisesta lähtevät, kaikki alkaakin näyttää yhtäkkiä taas aurinkoisemmalta ja värikkäämmältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Yyyh, olen malli, mutta näytän rumalta!" Saimiko siinä?
Vierailija kirjoitti:
Mikä se sun harrastus on?
Laulaminen. 🙂 Se on aivan täydellinen harrastus tosi angstiselle ja epävarmalle sekä ujolle sekä hieman sosiaalisesti kömpelölle, kun siinä vahvistaa juuri niitä pahimpia heikkouksiaan. Aloin saada läheisiltä todella hyvää palautetta ja huomasin, että muutuin ryhdikkäämmäksi, puhuin ja artikuloin selkeämmin ja itsevarmemmin. Noin kolmen viikon lähes päivittäisellä harjoittelulla on ollut huomattava vaikutus. Eri ihmisille toimii eri jutut, mulle toimi ainakin tämä.
Kerro vielä tarkemmin, miten tämä tapahtuu? Mitä pitää toiminnassa muuttaa muita ihmisiä kohtaan? Siis keskeistä on ottaa rennommin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerro vielä tarkemmin, miten tämä tapahtuu? Mitä pitää toiminnassa muuttaa muita ihmisiä kohtaan? Siis keskeistä on ottaa rennommin?
Perinteisesti olen aina lähtökohtaisesti ajatellut, että olen tosi nolo ja ruma ja puheääneni kuulostaa ärsyttävältä, kun puhun vaikkapa puolitutulle. Joten olen kommunikoinut hieman anteeksipyydellen. Jos joku on ollut vaisu, olen ottanut sen heti itseeni, samoin kuin kaiken muunkin negatiivisesti tulkittavan ja olen sitten mököttänyt hieman tai vastannut kipakasti.
Mutta viime aikoina olenkin vain ottanut jotkut aiemmin negatiivisesti tulkitsemani vain huumorilla tai ollut välittämättä. Lisäksi olen jutellut vain hyvällä fiiliksellä ja joskus töissä muutakin kuin pelkkää työasiaa. On jännää huomata, miten ihmiset pitävätkin sellaisesta.
Eihän se ole "loogista" ja puhdasta tiedonvälitystä, vaan sellaista mukavan fiiliksen ylläpitoa, mutta ehkäpä sosiaalisessa elämässä onkin vain toisenlainen logiikka ja mun pitää hyväksyä se. 🙂 Jännä juttu, mutta en ole vakavissani sitä oikein syvällisesti koskaan tajunnut. Enkä sitäkään, että voin jutella rennosti ja hauskasti muillekin kuin vain omille hyville kavereilleni. Muita kohtaan olin aiemmin hieman varautunut ja muodollinen sekä yliasiallinen ja "kuiva" tai välttelin kommunikointia kokonaan.
Mul on.ollu.tollsta heittelyy koko mun elama:D itekki olin angsteissa,ehka menee pois,ehka tulee uudelleen joskus ken tietaa
Siis olen ollut tässä its*rin partaalla jo jonkin aikaa ja olen itkeskellyt epäonneani rakkauselämässä, kun yksi varattu ei halua mua kakkoskumppanikseen. Sitten yhtäkkiä tajusin, että "mitä ihmettä, mä voisin löytää ehkä oikeastikin jonkun muun". Ja se ihastukseni ei ehkä olekaan se viimeinen oljenkorteni tässä elämässä.
Muutenkin angstasin ihmisten seurassa ja ajattelin aina, että kaikki inhoavat ja halveksivat mua ja että olen muita huonompi ja siksi mulla on "oikeus" olla vaativa ja katkera. Ehkä tuo aurinkoinenkin sää on vaikuttanut, mut jännää on se tunne, kun yhtäkkiä on kuin olisi herännyt jostain painajaisunesta.