Ruuminkuvan häiriö?

Olipa sekavasti kirjoitettu aloitus, pahoittelut siitä. :( Ap

Onks sul isot tissit?

Pysy terapiassa ja yritä tosiaan hakea apua sitä kautta. Tiedän mistä puhut, vaikkei minulla ollutkaan ehkä yhtä voimakkaita ajatuksia. Pahassa elämänvaiheessa tunsin osia itsestäni jotenkin mustiksi ja pilaantuneiksi ja vaikka tiedän, että olen ihan kivan ja normaalin näköinen, en kuitenkaan tuntenut niin. Yleensä tunsin itseni hävettävän rumaksi, sitten saatoin kulkea peilin ohi ja hämmästyä, että olin nätin ja raikkaan näköinen, ja sitten taas peilikuva pimeni ja olin vastenmielinen ja ruma... Suututti tuolloin, kun tajusin, että nyt ei hyvin mene.

Elämäntilanteeni on rauhoittunut huomattavasti ja peilikuva pysyy nykyään samanlaisena. Ainoa jäänne on se, etten pysty olemaan valokuvattavana, en sitten millään. Alitajunta huutaa, että valokuva paljastaa kuitenkin sen kamalan todellisuuden...

Vierailija kirjoitti:

Onks sul isot tissit?

Ei (onneksi). Ap

Aah, luulin että joku goresivusto kaatunut :( jatkakaa.

Vierailija kirjoitti:

Aah, luulin että joku goresivusto kaatunut :( jatkakaa.

Ööö

mulla ihan sama juttu. tosi outoa kun en tavallaan "tiedä" yhtään miltä näytän, koska olen aina nähnyt itseni tosi rumana ja lapsena/nuorena sain myös negatiivisia kommentteja ulkonäöstäni, sukulaiseni pari kertaa vihjaili että olen ruma ja lihava. nyt aikuisempana minua kehutaan usein tosi kauniiksi ja aina tulee yhtä epäuskoinen olo. monet ovat sanoneet että olen kauneimpia ihmisiä ketä koskaan ovat nähneet, joskus kuulin että mua kuvaillaan muille sanoilla "no se kaunis maija". usein nää kehut tuntuu jopa vit tuilulta koska niin vaikea uskoa että olisivat vilpittömiä... noh nykyään en enää ajattele että olen maailman rumin ihminen niin kuin nuorempana monta vuotta koin vaan enimmäkseen olen ihan sinut itseni kanssa enkä esim. julkisilla paikoilla jatkuvasti koe että ihmiset tuijottaa kun olen niin ruma, outo ja vastenmielinen.. kuvattavana olosta en vieläkään tykkää yhtään ja usein kun nään kuvia itsestäni näen itseni niissä tosi hirveänä mutta sitten vuosien päästä kun katson niitä, niin huomaan että olenkin ihan nätti.

On todella vaikea sairaus. Tai mielenterveyden ongelma. Enkä tiedä, paraneeko täysin koskaan.

Ystäväni on kärsinyt tästä melkein kaksikymmentä vuotta.

Nyt hän on käynyt kolmisen vuotta psykofyysisessä fysioterapiassa psykoterapian lisäksi.

Viime aikoina on jutellut, että olo tuntuisi pikkuhiljaa helpottavan. Eniten tuntuu harmittavan, että kesti niin kauan tajuta, että hänellä tosiaankin on sairaus.

Mielestäni sulla on hyvin, kun lääkärit tietää, mikä sinua vaivaa.

Ystäväni sai vuosikausia vain masennusdiagnoosia ja hoitoa mielialalääkkeillä. Tilanne vain paheni. Oikean diagnoosin myötä, löytyi myös toimiva hoito.

Me ollaan tunnettu lapsesta saakka. Mä ajattelin, että hänellä on tuollainen luonteenpiirre ja kaikissa meissä on omat omituisuutemme.

Muut kanssaeläjät ovat kyllä olleet ymmärtämättömyydessään suhteettoman julmia. Kovin paljon kavereita ei ystävälläni ole, koska hänet on leimattu itsekeskeiseksi draamailijaksi, jota kukaan ei jaksa.

Onnea sun toipumismatkalle!

Mullakib on vaikeuksia ulkonäköni hahmottamisessa. Joskus näytän ihan eri ihmiseltä. Saatan yhtä aikaa nähdä itseni rumana ja "vieraana". En varmaan halua uskoa niin rumaa näkyä, joten siksi kuvasta tulee epäselvä. Defenssinä.

Olen puhunut asiasta, ja mulle on sanottu etten ole ruma. Se on hämmentävää. Kehtaako ihmiset valehdella niin räikeästi, vai enkö mä vaan ole NIIN ruma juuri sillä hetkellä?

Nyt ekaa kertaa elämässäni joku mies vaikuttaa musta oikeasti kiinnostuneelta. Epäilen häntä kuitenkin paljon, vaikka mitään todisteita häntä "vastaan" ei ole, muuta kuin oma oletukseni rumuudestani. Epäilen että hän joko valehtelee, ei hahmota ihmisten kasvoja oikein, on vain todella, todella epätoivoinen saamaan naisen, on homo (näytän mieheltä), pitää minua jostain syystä pilkkanaan, tai hänellä on jokin ihme juoni saada minulta tietoa jostain toisesta tms. Hänestä on vaikea uskoa mitään tällaista, mutta kun yritän muodostaa uskottavaa kuvaa, johon mun rumuuteni sopisi loogisesti niin ajatukseni menevät varmaan aika vainoharhaisiksi. Mies parka, ihana ollut minua kohtaan ja vastineeksi saa tällaisen epäluottamuksen.

Olisinpa saanut teininä edes vähän huomiota pojilta, niin ehkä kehonkuvani ei olisi edennyt tähän pisteeseen. En tiedä tulenko ikinä näkemään itseäni samoin kuin muut.

Pelkään koko ajan, että tuo mies jossain vaiheessa näkee, miten ruma oikeasti olen.

Sanoit että sinulla on syömishäiriö. Liittyykö tuo kokemus, että olet ruma ja vastenmielisen näköinen mittoihin / painoon vai onko se erillinen niihin nähden? Onko kokemuksesi, että olet ruma, alkanut vasta sen jälkeen, kun olet alkanut saada apua syömishäiriöön vai onko se kulkenut syömishäiriön rinnalla samaan aikaan?

Kärsin samasta ongelmasta. Minulla on ruman ihmisen itsetunto ja reagoin juuri samalla tavalla niihin, jotka tulevat kehumaan ulkonäköäni. Kehujina ovat niin miehet kuin naisetkin, suurin osa täysin tuntemattomia. Kiusaannun todella paljon kehuista, mutta nykyään osaan olla tilanteissa suht asiallinen. Kehuja on kamala ottaa vastaan myös pitkäaikaiselta puolisoltani. Nuorempana saatoin olla ilkeäkin, sillä ajattelin kehujen olevan eräänlaista kieroa kettuilua. Minulla on taustalla vuosien kiusaamiskokemus.

Yläasteikään mennessä olin kuullut ulkonäöstäni ainoastaan negatiivista. Lukioon siirryttäessä huomio muuttui valtaosin positiiviseksi. Sain kuulla näyttäväni kauniilta, mallilta tai missiltä. Kun löysin seurustelukumppanin, niin hänen kaverinsa olivat ihmetelleet, mistä hän löysi noin kauniin tytön itselleen. Voisi luulla, että positiiviset asiat kumoaisivat ne negatiiviset kommentit, mutta minulle kävi oikeastaan päinvastoin. Oma olemus ja ulkonäkö ahdistivat entistä enemmän. Vihasin itseäni ja olen vihannut lähes koko elämäni. Suurimman osan elämästäni olen toivonut olevani näkymätön.

Nyt kun ikää on tullut, niin olen yrittänyt alkaa armollisemmaksi itseäni kohtaan. Yritän ajatella, että sillä tuntemattomalla miehellä tai naisella on oikeus nähdä minut kauniina, vaikken itse kykene itseäni sellaisena näkemään. Olen opetellut sanomaan niissä tilanteissa kiitos, mutta vaihdan nopeasti puheenaihetta tai liukenen paikalta. En ole muutoinkaan millään tavalla ilkeä tai pahansuopa ihminen, joten yritän olla ihmisiksi noissa tilanteissa, vaikka ne olisivat ahdistavia. Olen myös tajunnut, että aika marginaalinen osa kanssaihmisistä on niin häiriintyneitä, että kehuisivat tuntematonta rumaa ihmistä kauniiksi ihan vain kiusatakseen.

Faith kirjoitti:

Sanoit että sinulla on syömishäiriö. Liittyykö tuo kokemus, että olet ruma ja vastenmielisen näköinen mittoihin / painoon vai onko se erillinen niihin nähden? Onko kokemuksesi, että olet ruma, alkanut vasta sen jälkeen, kun olet alkanut saada apua syömishäiriöön vai onko se kulkenut syömishäiriön rinnalla samaan aikaan?

Se liittyy myös mittoihin, vaikkakin olen jotenkin sinut sen kanssa, että olen saanut painoa lisää parin vuoden takaiseen verrattuna. Olen silti hoikka, välillä toki tarve laihduttaa kummittelee mielessäni vieläkin. Olin ennen sairastumista melko itsevarma ja ongelmat itsetunnon kanssa ovat tulleet sairauden mukana. Tunnen itseni muutenkin vastenmieliseksi, kiinnitän huomiota pieniin asioihin itsessäni ja kun katson peiliin, monesti koen olevani ruma. Sitten kun joku kehuu minua itselleni tai vaikkapa miehelleni miten kaunis nainen hänellä on, olen vain todella hämmentynyt ja uskon sen olevan vale. Tulee mieleen ajat, kun olin niin laiha että jouduin sairaalaan viikoiksi, ja siltikään en uskonut ihmisiä kun sanoivat minun olevan todella huonossa kunnossa. :/ Ap

Vierailija kirjoitti:

Kärsin samasta ongelmasta. Minulla on ruman ihmisen itsetunto ja reagoin juuri samalla tavalla niihin, jotka tulevat kehumaan ulkonäköäni. Kehujina ovat niin miehet kuin naisetkin, suurin osa täysin tuntemattomia. Kiusaannun todella paljon kehuista, mutta nykyään osaan olla tilanteissa suht asiallinen. Kehuja on kamala ottaa vastaan myös pitkäaikaiselta puolisoltani. Nuorempana saatoin olla ilkeäkin, sillä ajattelin kehujen olevan eräänlaista kieroa kettuilua. Minulla on taustalla vuosien kiusaamiskokemus.

Yläasteikään mennessä olin kuullut ulkonäöstäni ainoastaan negatiivista. Lukioon siirryttäessä huomio muuttui valtaosin positiiviseksi. Sain kuulla näyttäväni kauniilta, mallilta tai missiltä. Kun löysin seurustelukumppanin, niin hänen kaverinsa olivat ihmetelleet, mistä hän löysi noin kauniin tytön itselleen. Voisi luulla, että positiiviset asiat kumoaisivat ne negatiiviset kommentit, mutta minulle kävi oikeastaan päinvastoin. Oma olemus ja ulkonäkö ahdistivat entistä enemmän. Vihasin itseäni ja olen vihannut lähes koko elämäni. Suurimman osan elämästäni olen toivonut olevani näkymätön.

Nyt kun ikää on tullut, niin olen yrittänyt alkaa armollisemmaksi itseäni kohtaan. Yritän ajatella, että sillä tuntemattomalla miehellä tai naisella on oikeus nähdä minut kauniina, vaikken itse kykene itseäni sellaisena näkemään. Olen opetellut sanomaan niissä tilanteissa kiitos, mutta vaihdan nopeasti puheenaihetta tai liukenen paikalta. En ole muutoinkaan millään tavalla ilkeä tai pahansuopa ihminen, joten yritän olla ihmisiksi noissa tilanteissa, vaikka ne olisivat ahdistavia. Olen myös tajunnut, että aika marginaalinen osa kanssaihmisistä on niin häiriintyneitä, että kehuisivat tuntematonta rumaa ihmistä kauniiksi ihan vain kiusatakseen.

Tämä on kaikki todella tuttua... Tunnen niin suurta häpeää ja huonoa omatuntoa siitä, että "kehtaan" epäillä mieheni minulle antamia kehuja. Pari kertaa olemme riidelleetkin asiasta, kun hän on turhautunut siihen etten usko häntä. Se ei ole suinkaan sitä, etten luottaisi häneen, en vain luota itseeni ja oma minäkuvani on niin rikkinäinen. Hän kehuu minua maailman kauneimmaksi naiseksi ja olen oikeasti niin otettu ja kiitollinen siitä, että minulla on elämässäni ihminen joka näkee minut niin positiivisessa valossa. Silti usein hänen sanoessaan niin huomaan epäileväni häntä ja uskon vakaasti, että hän mielistelee minua. Muidenkin ihmisten antamat kommentit tukevat mieheni sanaa, mutta hitto, se on silti niin vaikeaa ottaa kehuja todesta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mullakib on vaikeuksia ulkonäköni hahmottamisessa. Joskus näytän ihan eri ihmiseltä. Saatan yhtä aikaa nähdä itseni rumana ja "vieraana". En varmaan halua uskoa niin rumaa näkyä, joten siksi kuvasta tulee epäselvä. Defenssinä.

Olen puhunut asiasta, ja mulle on sanottu etten ole ruma. Se on hämmentävää. Kehtaako ihmiset valehdella niin räikeästi, vai enkö mä vaan ole NIIN ruma juuri sillä hetkellä?

Nyt ekaa kertaa elämässäni joku mies vaikuttaa musta oikeasti kiinnostuneelta. Epäilen häntä kuitenkin paljon, vaikka mitään todisteita häntä "vastaan" ei ole, muuta kuin oma oletukseni rumuudestani. Epäilen että hän joko valehtelee, ei hahmota ihmisten kasvoja oikein, on vain todella, todella epätoivoinen saamaan naisen, on homo (näytän mieheltä), pitää minua jostain syystä pilkkanaan, tai hänellä on jokin ihme juoni saada minulta tietoa jostain toisesta tms. Hänestä on vaikea uskoa mitään tällaista, mutta kun yritän muodostaa uskottavaa kuvaa, johon mun rumuuteni sopisi loogisesti niin ajatukseni menevät varmaan aika vainoharhaisiksi. Mies parka, ihana ollut minua kohtaan ja vastineeksi saa tällaisen epäluottamuksen.

Olisinpa saanut teininä edes vähän huomiota pojilta, niin ehkä kehonkuvani ei olisi edennyt tähän pisteeseen. En tiedä tulenko ikinä näkemään itseäni samoin kuin muut.

Pelkään koko ajan, että tuo mies jossain vaiheessa näkee, miten ruma oikeasti olen.

Hyvähän minun on sanoa, kun ajattelen itsestäni yhtä negatiivisesti, mutta se on helpompaa sanoa toiselle kun tietää että ikävät ajatukset kohdistuvat vain itseensä. :D En usko, että olet ruma ja mietipä; mikä syy miehellä olisi valehdella asiasta sinulle? Olethan puhunut hänen kanssaan avoimesti mistä ongelmasi johtuu ja että se ei todellakaan ole hänen syynsä, etkä varsinaisesti epäile hänen luotettavuuttaan asiassa? Ap

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikea sairaus. Tai mielenterveyden ongelma. Enkä tiedä, paraneeko täysin koskaan.

Ystäväni on kärsinyt tästä melkein kaksikymmentä vuotta.

Nyt hän on käynyt kolmisen vuotta psykofyysisessä fysioterapiassa psykoterapian lisäksi.

Viime aikoina on jutellut, että olo tuntuisi pikkuhiljaa helpottavan. Eniten tuntuu harmittavan, että kesti niin kauan tajuta, että hänellä tosiaankin on sairaus.

Mielestäni sulla on hyvin, kun lääkärit tietää, mikä sinua vaivaa.

Ystäväni sai vuosikausia vain masennusdiagnoosia ja hoitoa mielialalääkkeillä. Tilanne vain paheni. Oikean diagnoosin myötä, löytyi myös toimiva hoito.

Me ollaan tunnettu lapsesta saakka. Mä ajattelin, että hänellä on tuollainen luonteenpiirre ja kaikissa meissä on omat omituisuutemme.

Muut kanssaeläjät ovat kyllä olleet ymmärtämättömyydessään suhteettoman julmia. Kovin paljon kavereita ei ystävälläni ole, koska hänet on leimattu itsekeskeiseksi draamailijaksi, jota kukaan ei jaksa.

Onnea sun toipumismatkalle!

Kiitos paljon! Onnekas olenkin kun saan asianmukaista hoitoa. Hoito on vasta todella aluillaan ja olen niin nuori vielä, toivoa toivottavasti vielä on... Hyvä, että myös ystävälläsi on alkanut pikku hiljaa helpottamaan. Tuo on tosi kurjaa, kun muut ihmiset leimaavat niin herkästi, eivät yhtään anna myötätuntoa ja pitävät vain hankalana ihmisenä. Niin paljon mielummin sitä olisi itsekin itsevarma ja viihtyisi omassa kropassaan, tuskin tällaista kukaan itselleen haluaa! Ap

Ehkä olette vain rumia, eikä siinä mitään. Ulkonäkö ei onneksi ole pääasia.

Hyvä että läheisenne ovat huomanneet huonon itsetuntonne ja jaksavat yrittää piristää kehuilla. Itsekin saatan kehua ns turhasta, jos sillä saan toiselle hyvän mielen.

Vierailija kirjoitti:

Pysy terapiassa ja yritä tosiaan hakea apua sitä kautta. Tiedän mistä puhut, vaikkei minulla ollutkaan ehkä yhtä voimakkaita ajatuksia. Pahassa elämänvaiheessa tunsin osia itsestäni jotenkin mustiksi ja pilaantuneiksi ja vaikka tiedän, että olen ihan kivan ja normaalin näköinen, en kuitenkaan tuntenut niin. Yleensä tunsin itseni hävettävän rumaksi, sitten saatoin kulkea peilin ohi ja hämmästyä, että olin nätin ja raikkaan näköinen, ja sitten taas peilikuva pimeni ja olin vastenmielinen ja ruma... Suututti tuolloin, kun tajusin, että nyt ei hyvin mene.

Elämäntilanteeni on rauhoittunut huomattavasti ja peilikuva pysyy nykyään samanlaisena. Ainoa jäänne on se, etten pysty olemaan valokuvattavana, en sitten millään. Alitajunta huutaa, että valokuva paljastaa kuitenkin sen kamalan todellisuuden...

Tunnistan tuosta itseni kovasti. Joskus minulla on parempia päiviä - tai oikeastaan parempia hetkiä - ja silloin saatan pitää itseäni ihan kivan näköisenä. On hetkiä - joskin todella harvoin - jolloin olen jopa suhteellisen itsevarma, mutta ne ovat vain nopeita hetkiä ja häipyvät yhtä äkkiä kuin alkavatkin. Jos pystyn panostamaan itseeni vaikkapa kampaamokäynnillä tai uudella vaatteella, saattaa käsitys itsestäni muuttua hieman positiivisemmaksi vähäksi aikaa. En kuitenkaan halua, että hyvät hetket itseni kanssa olisivat materiasta kiinni. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olette vain rumia, eikä siinä mitään. Ulkonäkö ei onneksi ole pääasia.

Hyvä että läheisenne ovat huomanneet huonon itsetuntonne ja jaksavat yrittää piristää kehuilla. Itsekin saatan kehua ns turhasta, jos sillä saan toiselle hyvän mielen.

Ulkoista rumuutta voi onneksi korjata tai se ei ole - kuten sanoit - pääasia, mutta ikävä kyllä sisäinen rumuus on ja pysyy. Ja sinä olet nähtävästi täynnä sitä! 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olette vain rumia, eikä siinä mitään. Ulkonäkö ei onneksi ole pääasia.

Hyvä että läheisenne ovat huomanneet huonon itsetuntonne ja jaksavat yrittää piristää kehuilla. Itsekin saatan kehua ns turhasta, jos sillä saan toiselle hyvän mielen.

Uskon, että olet itse ruma, sillä itseensä tyytyväinen ja hyvän itsetunnon omaava ihminen ei koe tarvetta haukkua ketään toista rumaksi. 

Itsellä ei ole syömishäiriötä, mutta muuten minun on vaikeaa hahmottaa kehoani. Välillä tunnen itseni ihan ok painoiseksi, mutta yleensä olen aina omasta mielestä se ruma ja lihava. Vaatteita on vaikeaa ostaa ja en oikein tiedä mikä minulle edes sopii. Luulen , että tämä kaikki on lähtöisin muiden ikävistä kommenteista silloin kun olin nuorempi.  Kärsin ajoittain myös dissosisaatiosta eli on epätodellinen olo jo muutenkin.  En tosin ole koskaan saanut mitään myönteisiä kommentteja ulkonäköön liittyen. Sen tiedän, että olen kuitenkin aika tavallisen näköinen enkä voi olla niin ruma, mutta sitä ajatusta on vaikeaa muuttaa. Kadehdin välillä ihmisiä, jotka  varmoja ulkonäöstään. Se on minusta tärkeintä, että hyväksyisi itsensä. Siihen tahtoisin itsekin pyrkiä sillä jos en pysty olemaan se tosi kaunis niin voisin ainakin olla onnellinen ja suhteellisen tyytyväinen itseeni kaikesta huolimatta.