Ruuminkuvan häiriö?

Mulla vähän sama ongelma, itsetunto olematon. Monet ihmiset kehuvat kauniiksi tai mallin näköiseksi, miehet jahtaavat ja itse näen vain rumiluksen. Peiliin katson usein itkien ja suihkussa käyn valot kiinni. Kaupan sovituskoppiin en mene vaikka maksettaisiin ja itse kaupassa kuljen ulkonäköäni häveten. Tuntuu, että kaikki katsovat, että mitä tuo rumilus kuvittelee tekevänsä vaatekaupassa, ei se tänne kuulu, rumalta se näyttää vaatteissa kuin vaatteissa. Valokuvaa minusta ei ole saanut ottaa lapsuuden jälkeen. Parisuhteet eivät onnistu, koska seksin aikana sitä vasta rumalta näyttääkin, vaikka kumppani kuinka kehuisi.

Taustalla tuomitseva ja ulkonäkökeskeinen äiti, masennusta, itsetuhoisuutta ja yli 20 vuotta kestänyt syömishäiriö. Olen 28.

Psykiatrisessa hoidossa kukaan ei usko minua, kun sanon ulkonäköni olevan valtava ongelma minulle psyykkisesti. Saan vastauksia tyyliin ”tiedät aivan hyvin näyttäväsi hyvältä”.

Vierailija kirjoitti:

Mulla vähän sama ongelma, itsetunto olematon. Monet ihmiset kehuvat kauniiksi tai mallin näköiseksi, miehet jahtaavat ja itse näen vain rumiluksen. Peiliin katson usein itkien ja suihkussa käyn valot kiinni. Kaupan sovituskoppiin en mene vaikka maksettaisiin ja itse kaupassa kuljen ulkonäköäni häveten. Tuntuu, että kaikki katsovat, että mitä tuo rumilus kuvittelee tekevänsä vaatekaupassa, ei se tänne kuulu, rumalta se näyttää vaatteissa kuin vaatteissa. Valokuvaa minusta ei ole saanut ottaa lapsuuden jälkeen. Parisuhteet eivät onnistu, koska seksin aikana sitä vasta rumalta näyttääkin, vaikka kumppani kuinka kehuisi.

Taustalla tuomitseva ja ulkonäkökeskeinen äiti, masennusta, itsetuhoisuutta ja yli 20 vuotta kestänyt syömishäiriö. Olen 28.

Psykiatrisessa hoidossa kukaan ei usko minua, kun sanon ulkonäköni olevan valtava ongelma minulle psyykkisesti. Saan vastauksia tyyliin ”tiedät aivan hyvin näyttäväsi hyvältä”.

Aivan kamalaa, että jopa psykiatrisessa hoidossa tunteitasi vähätellään tuolla tavalla. Minulla samaa kokemusta on lähinnä kavereista ja muista, jotka vähättelevät tunnettani siitä, että olen ruma ja vastenmielinen. Eräs ex-säätö sanoi aikoinaan juuri noilla sanoilla, että "kyllä sä tiedät että olet pirun hyvännäköinen", eikä mitenkään vain suostunut uskomaan, että en todella näe asiaa itse niin! 

Ymmärrän myös, mitä tarkoitat seksiin liittyvällä häpeällä. Itsekään en mielellään näytä itseäni seksin aikana miehelle, mieluiten valitsen asennot joissa hän ei näkisi ainakaan kasvojani. Tämä on todella turhauttavaa ja haluaisin todella pystyä olemaan edes melkein normaali. :/

Toivon sulle todella paljon tsemppiä tulevaan, pitkään olet jo kärsinyt mutta ei toipuminen ole mahdotonta siltikään! Ap

Itselläni on myös ruumiinkuvan häiriö, mutta päinvastainen kuin sinulla. Näen itseni kauniina ja hoikkana, vaikka nykyään olen kymmenisen kiloa ylipainoinen, eikä minua ole kukaan itseäni lukuunottamatta sanonut kauniiksi, päinvastaista kommenttia on kyllä tullut.

Tämä voi vaikuttaa vitsiltä, mutta ei ole sitä. Kärsin myös epärealistisesta ruumiin kuvastani useilla tavoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakib on vaikeuksia ulkonäköni hahmottamisessa. Joskus näytän ihan eri ihmiseltä. Saatan yhtä aikaa nähdä itseni rumana ja "vieraana". En varmaan halua uskoa niin rumaa näkyä, joten siksi kuvasta tulee epäselvä. Defenssinä.

Olen puhunut asiasta, ja mulle on sanottu etten ole ruma. Se on hämmentävää. Kehtaako ihmiset valehdella niin räikeästi, vai enkö mä vaan ole NIIN ruma juuri sillä hetkellä?

Nyt ekaa kertaa elämässäni joku mies vaikuttaa musta oikeasti kiinnostuneelta. Epäilen häntä kuitenkin paljon, vaikka mitään todisteita häntä "vastaan" ei ole, muuta kuin oma oletukseni rumuudestani. Epäilen että hän joko valehtelee, ei hahmota ihmisten kasvoja oikein, on vain todella, todella epätoivoinen saamaan naisen, on homo (näytän mieheltä), pitää minua jostain syystä pilkkanaan, tai hänellä on jokin ihme juoni saada minulta tietoa jostain toisesta tms. Hänestä on vaikea uskoa mitään tällaista, mutta kun yritän muodostaa uskottavaa kuvaa, johon mun rumuuteni sopisi loogisesti niin ajatukseni menevät varmaan aika vainoharhaisiksi. Mies parka, ihana ollut minua kohtaan ja vastineeksi saa tällaisen epäluottamuksen.

Olisinpa saanut teininä edes vähän huomiota pojilta, niin ehkä kehonkuvani ei olisi edennyt tähän pisteeseen. En tiedä tulenko ikinä näkemään itseäni samoin kuin muut.

Pelkään koko ajan, että tuo mies jossain vaiheessa näkee, miten ruma oikeasti olen.

Hyvähän minun on sanoa, kun ajattelen itsestäni yhtä negatiivisesti, mutta se on helpompaa sanoa toiselle kun tietää että ikävät ajatukset kohdistuvat vain itseensä. :D En usko, että olet ruma ja mietipä; mikä syy miehellä olisi valehdella asiasta sinulle? Olethan puhunut hänen kanssaan avoimesti mistä ongelmasi johtuu ja että se ei todellakaan ole hänen syynsä, etkä varsinaisesti epäile hänen luotettavuuttaan asiassa? Ap

Todennäköisesti olen ihmisten mielestä tavallisen näköinen, en kaunis enkä ruma. Voisin kuvitella, että jos mua katsotaan kauan, niin se rumuus alkaa hahmottua. Joskus on tilanteita joissa joku katsoo omituisen pitkästi, ja silloin jään pitkään miettimään, että tajusikohan se just mun todellisen ulkonäön. Pitkät hiukseni saattavat hetkeksi harhauttaa, mutta jos kiinnittää huomion pelkkään naamaan, niin rumuuteni paljastuu.

Tuo mies on sanonut mun näyttävän tavalliselta, mutta myös että pitää mua viehättävänä, mutta en tiedä pitääkö aina vai vain parhaimpina naamapäivinäni. Hän vaikuttaa yleisesti tosi rehelliseltä, saattaa esim. kylässä sanoa kahvia erikoisen makuiseksi, mitään pahaa tarkoittamatta. Mutta on vaikea sanoa, saattaisiko hän poikkeustilanteissa kertoa valkoisia valheita, jos tietää totuuden satuttavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla vähän sama ongelma, itsetunto olematon. Monet ihmiset kehuvat kauniiksi tai mallin näköiseksi, miehet jahtaavat ja itse näen vain rumiluksen. Peiliin katson usein itkien ja suihkussa käyn valot kiinni. Kaupan sovituskoppiin en mene vaikka maksettaisiin ja itse kaupassa kuljen ulkonäköäni häveten. Tuntuu, että kaikki katsovat, että mitä tuo rumilus kuvittelee tekevänsä vaatekaupassa, ei se tänne kuulu, rumalta se näyttää vaatteissa kuin vaatteissa. Valokuvaa minusta ei ole saanut ottaa lapsuuden jälkeen. Parisuhteet eivät onnistu, koska seksin aikana sitä vasta rumalta näyttääkin, vaikka kumppani kuinka kehuisi.

Taustalla tuomitseva ja ulkonäkökeskeinen äiti, masennusta, itsetuhoisuutta ja yli 20 vuotta kestänyt syömishäiriö. Olen 28.

Psykiatrisessa hoidossa kukaan ei usko minua, kun sanon ulkonäköni olevan valtava ongelma minulle psyykkisesti. Saan vastauksia tyyliin ”tiedät aivan hyvin näyttäväsi hyvältä”.

Aivan kamalaa, että jopa psykiatrisessa hoidossa tunteitasi vähätellään tuolla tavalla. Minulla samaa kokemusta on lähinnä kavereista ja muista, jotka vähättelevät tunnettani siitä, että olen ruma ja vastenmielinen. Eräs ex-säätö sanoi aikoinaan juuri noilla sanoilla, että "kyllä sä tiedät että olet pirun hyvännäköinen", eikä mitenkään vain suostunut uskomaan, että en todella näe asiaa itse niin! 

Ymmärrän myös, mitä tarkoitat seksiin liittyvällä häpeällä. Itsekään en mielellään näytä itseäni seksin aikana miehelle, mieluiten valitsen asennot joissa hän ei näkisi ainakaan kasvojani. Tämä on todella turhauttavaa ja haluaisin todella pystyä olemaan edes melkein normaali. :/

Toivon sulle todella paljon tsemppiä tulevaan, pitkään olet jo kärsinyt mutta ei toipuminen ole mahdotonta siltikään! Ap

Tsemppiä myös sulle! Kiva tietää, että täällä on muitakin samoista ongelmista kärsiviä. On niin helvetin syyllinen ja eristäytynyt olo, kun on näin ulkonäkökeskeinen ja antaa elämänsä mennä pilalle tämän vuoksi. Suurin osa niistä harvoista ihmisistä, joille olen kertonut tästä, ei tosiaan usko minua ja luulee, että kalastelen kehuja. Yksi ikävimmistä kokemuksista hoidossa oli, kun yksi hoitaja otti ongelmani henkilökohtaisena loukkauksena. Hän rupesi haukkumaan minua ulkonäkökeskeisyydestäni ja kyselemään, että pidän häntä varmaan sitten erityisen rumana.

Olen pahoillani, ap, en pysty tuntemaan sääliä sinua kohtaan, vaikka tiedän, että kirjoituksesi taustalla on sairaus. Tai juuri siksi. Sinä kuvittelet ja tunnet olevasi ruma, mutta et onneksesi ole sitä. Minä toivoisin sairastavani ruumiinkuvan häiriötä, mutta valitettavasti olen täsmälleen juuri niin ruma kuin millaisena itseni näen. Olet siis tavallaan onnekas vaikka bdd onkin vakava asia.

sama. Itsellä on plastiikkakirurgiat suunnitteilla, älä lähde tähän samaan suuntaan. Tiedän löytäväni aina uutta korjattavaa. Eristäydyin pitkäksi aikaa kotiini ja peittelen kasvojani jopa huivilla ulkona. Saan myös paljon kehuja mutta minulle ne tuntuu vinoiluilta ja härnäämiseltä. Myönnän että jopa myin nuorempana välillä itseäni saadakseni rahaa kokoon leikkauksiin. Terapiat on käyty myös läpi. Syömishäiriökin löytyy, ortoreksia. Takana pari itsemurhayritystä ja pitkä osastojakso. 

Mä ymmärrän sua... osaisinpa auttaa sua, ja itseänikin...

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ei ole syömishäiriötä, mutta muuten minun on vaikeaa hahmottaa kehoani. Välillä tunnen itseni ihan ok painoiseksi, mutta yleensä olen aina omasta mielestä se ruma ja lihava. Vaatteita on vaikeaa ostaa ja en oikein tiedä mikä minulle edes sopii. Luulen , että tämä kaikki on lähtöisin muiden ikävistä kommenteista silloin kun olin nuorempi.  Kärsin ajoittain myös dissosisaatiosta eli on epätodellinen olo jo muutenkin.  En tosin ole koskaan saanut mitään myönteisiä kommentteja ulkonäköön liittyen. Sen tiedän, että olen kuitenkin aika tavallisen näköinen enkä voi olla niin ruma, mutta sitä ajatusta on vaikeaa muuttaa. Kadehdin välillä ihmisiä, jotka  varmoja ulkonäöstään. Se on minusta tärkeintä, että hyväksyisi itsensä. Siihen tahtoisin itsekin pyrkiä sillä jos en pysty olemaan se tosi kaunis niin voisin ainakin olla onnellinen ja suhteellisen tyytyväinen itseeni kaikesta huolimatta. 

Minulla on tällaista samaa. Esimerkiksi kun katson peiliin niin tiedän, että se olen minä, mutta en tunnista itseäni. Samoin valokuvista ymmärrän järjellä, että tuo olen minä, mutta minusta tuntuu että katson tuntematonta ihmistä. Pahinta tässä on se, etten edes tiedä miltä minun pitäisi näyttää! En katso valokuviani tai peilikuvaani, että "jos vain olisi tämä tai toi toisin, niin sitten ois hyvä olla". 

Tiedän näkeväni ruumiini vääristyneenä myös koon suhteen. Lukiossa ihailin samalla luokalla olevaa tyttöä, kun hän oli niin hoikka ja kaunis. Että olisinpa minäkin yhtä siro ja ihana! 15 vuotta lukion jälkeen näin meistä yhteiskuvan ja järkytyin kun tajusin, että olin 2 kertaa ihailemaani tyttöä pienempi, hoikempi ja sirompi! Mutta, en nähnyt sitä enkä tuntenut asiaa niin.

Minulla oli vaikeuksia hahmottaa kehoani jo alle kouluikäisenä. Muistan istuneeni välillä katselemassa käsiäni ajatuksella, että "Ahaa, tässä on mun kädet...." 

Minun on helppoa erottaa itseni tai osia itsestäni kehostani. Jos vaikka  jätän käteni lepäämään viereeni ja tuijotan sitä muutaman minuutin, siitä tulee vain käsi, joka ei kuulu minulle eikä ole osa minua. Se voisi olla hyvin jonkun toisen käsi tai kuulua nukelle. 

Ikää minulla on melkein 40v. Mitään mielenterveyshäiriöitä ei ole, ei ainakaan pitäisi, mutta en edelleenkään tunne kehoani omaksi, en tunnista itseäni nähdessäni itseni ja minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mitä sieltä peilistä pitäisi näkyä, että viimeinkin sanoisin AH, TUO OLEN MINÄ <3

Itse sairastan C-PTSD:tä, sekä dissosisaatiohäiriötä. Dissosisaatio aiheuttaa välillä sen, että saatan oikeasti lihota ja rumentua silmissä. Saatan joku aamu katsoa kuvaani ihan ilolla, jos olo on iha siedettävä ja hetken päästä näen kuinka kasvoni levenevät ja vääristyvät. Lisäksi myös kroppani tekee saman ja tämä kaikki tosiaan tapahtuu vain pääni sisällä. Tästä syystä aikoinaan sairastuin myös anoreksiaan, sillä päässäni oikeasti levenin sekunneissa.

Olen joskus miettinyt, että miltä todella näytän. Kuvia välttelen, koska suoraan sanottuna hiukan pelkään. Minua on kutsuttu kauniiksi ja nätiksi, painonkin puolesta olen normaalipainon alarajoilla.

Tiedostan nykyään että kyseessä on mielensairaus, käyn traumaterapiassa ja syön myös mielialalääkkeitä. Silti välttelen edelleen peiliä ja sorrun myös anorektiseen ajatteluun. Jospa jonain päivänä voisin katsoa peiliin ja nähdä itseni normaalisti.