Miksi toisille tulee elämässä eteen liikaa ja liian raskasta kannettavaa ja toiset pääsee helpommalla?

Normaalijakauma.

Ei kukaan osaa vastata noihin kysymyksiin. Elämä on monesti hyvin sattumanvaraista.

Samoja asioita pohdin itsekin välillä.

Lisäksi mietin aina välillä, miksi hyväsydämiset ihmiset kuolee yleensä nuorempana / aiemmin kuin pahantahtoiset ihmiset.

Sattuma.

Elämä on. Ei ole ketään pomotahoa, joka jakaisi asioita tasan. Siksi joillain on huonompi tuuri ja joillain parempi.

Toisaalta ihmisillä on yleensä taipumus miettiä asioitaan aina subjektiivisesti. Surra asioita, jotka kovempia kokeneelle olisivat pikkuseikkoja. Tai iloita asioista, joita yltäkylläisemmin elävä ei ole ehkä lainkaan huomannut.

Eli surut ja ilot ovat aina subjektiivisia.

Tällä en tietenkään sano, että kaikilla on sama määrä kärsimystä, vaan että tosi kovia kokenutkin voi olla onnellinen, jos on resilientti. Ja toisaalta ihminen, jota objektiivisesti katsoen kohtalo on käsitellyt silkkihansikkain, voi olla pahasi lamassa ja masentunut.

Tämä tavallaan tasoittaa sitä elämän sattumanvaraisuutta. Ihminen voi sisältään löytää ihan käsittämättömiä voimavaroja, ja siinä voi lähipiiri - omaiset ja ystävät - olla tukena.

Koska elämä on epäreilua. Eikai tuohon kukaan tiedä vastausta. Maailma on paska paikka ja meillä joillakin on vain kai paskempi tuuri vaikka miten yritetään tässä elämässä :D

Niin, se on surullista. Entisaikoina taisi olla vakio, että jokainen kärsi, toiset paljon ja toiset vielä enemmän. Vasta nykyelämässä on osalla ihmisistä mahdollisuus näennäisen helppoon ja melko keveään elämään, jos kohdalle ei osu ikäviä sattumia. Siltikään moni ei ole tyytyväinen ja toisaalta Afrikan savimajoissa voi olla ihan yhtä tyytyväisiä ihmisiä. 

Elämä vain on epäreilua. Minusta ei voi sanoa, että surut ja ilot ovat subjektiivisia. Kyllä se vain tosiaan niin on, että jollakin on surua elämässään yhtä paljon kuin jonkun toisen koko suvulla yhteensä. Ja sellaista surua, mikä on surua kaikille, esim. vakavia sairauksia, vammautumisia tai kuolemia. Jotkut pienemmät asiat ovat sitten sellaisia, jotka voivat olla subjektiivisia. 

Jos kerron tulee vaan alapeukkuja eikä moni usko.

Ken tosissaan haluaa löytää vastauksen ja etsii sitä itsepintaisesti löytää sen.

Vierailija kirjoitti:

Elämä vain on epäreilua. Minusta ei voi sanoa, että surut ja ilot ovat subjektiivisia. Kyllä se vain tosiaan niin on, että jollakin on surua elämässään yhtä paljon kuin jonkun toisen koko suvulla yhteensä. Ja sellaista surua, mikä on surua kaikille, esim. vakavia sairauksia, vammautumisia tai kuolemia. Jotkut pienemmät asiat ovat sitten sellaisia, jotka voivat olla subjektiivisia. 

Luehan uudelleen. Sanoin kyllä, että totta kai vastoinkäymisiä on toisilla enemmän kuin toisilla, mutta niistä EI voi päätellä, miten onnellisia he ovat. Toiset ovat onnellisia, vaikka muu perhe on kuollut onnettomuudessa. Toisen elämä suistuu täysin raiteiltaan, kun isosetä kupsahtaa vanhuuttaan ja töissä tulee riitaa. Ei voi ulkopuolelta koskaan punnita toisen kokemuksia!

5

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä vain on epäreilua. Minusta ei voi sanoa, että surut ja ilot ovat subjektiivisia. Kyllä se vain tosiaan niin on, että jollakin on surua elämässään yhtä paljon kuin jonkun toisen koko suvulla yhteensä. Ja sellaista surua, mikä on surua kaikille, esim. vakavia sairauksia, vammautumisia tai kuolemia. Jotkut pienemmät asiat ovat sitten sellaisia, jotka voivat olla subjektiivisia. 

Luehan uudelleen. Sanoin kyllä, että totta kai vastoinkäymisiä on toisilla enemmän kuin toisilla, mutta niistä EI voi päätellä, miten onnellisia he ovat. Toiset ovat onnellisia, vaikka muu perhe on kuollut onnettomuudessa. Toisen elämä suistuu täysin raiteiltaan, kun isosetä kupsahtaa vanhuuttaan ja töissä tulee riitaa. Ei voi ulkopuolelta koskaan punnita toisen kokemuksia!

5

Ei varmaankaan. Mutta jos jonkun koko perhe kuolee onnettomuudessa, kyllä se jättää ikuisen arven. Ei siitä koskaan täysin toivu, vaikka onnellisia hetkiä tulee. Olen itse orpo. Lapsena vanhempani menettänyt. Eikä osa minusta tule toipumaan siitä ikinä. Se suru asuu syvällä sydämessä, vaikka minulla on omiakin lapsia ja vaikka pystyn kokemaan myös onnen ja ilon tunteita. Etenkin esikoisen synnyttyä juttelin mielessäni usein äidilleni. Halusin kertoa, että hänellä on nyt lapsenlapsi ja lupasin pitää itsestäni hyvää huolta, että lapseni saisi pitää äitinsä vähintään niin kauan, että pienokainen kasvaa aikuiseksi ja omat siivet kantavat. Tuli myös hetkiä, jolloin olisin halunnut kysyä vanhemmiltani, millainen lapsi minä olin, milloin opin istumaan, mistä asioista itse pidin varhaislapsuudessa. Niihin kysymyksiin en voi saada vastausta keneltäkään. Löysin kerran vanhoista tavaroista osoitteen, jossa olen asunut 1-4-vuotiaana. Menin 3-vuotiaan lapseni kanssa ovelle ja pyysin saada katsoa, millainen koti se on ollut. Halusin myös näyttää omalle lapselleni, missä äiti on on joskus asunut. Se oli vain 45 minuutin ajomatkan päässä meidän silloisesta kodista. Toivoin, että olisin muistanut jotain. En muistanut. Minulla ei ole yhtään muistoa niiltä ajoilta tai siltä paikkakunnalta. Sekin surettaa minua joskus.

Toisten kohdalle osuu enemmän vastoinkäymisiä, se on totta. Mutta kyllä kaikkien kohdalle osuu ennemmin tai myöhemmin esim. läheisten kuolemia.

Kyse on osittain asennoitumisesta. Toisilla tuntuu olevan vähän väliä joku kriisi menossa, toiset, vaikka heilläkin on kaikenlaista, mennä porskuttavat eteenpäin. Enkä tässä halua vähätellä kenenkään kokemaa.

Ei vaan kun niitä kriisejä on vähänväliä niin pientäkään epäonnistumista ei enää kestä. Ja se näyttäytyy ulkopuoliselle siltä että onpas taas vaikeaa. Mutta kun se on :(

Ei uskalla iloita pienimmästäkään onnistumisesta koska pelkää heti mitä pahaa nyt tapahtuu? Lamautuu siihen pelkoon että pyytää Jumalilta anteeksi kun keitti kerrankin hyvät kahvit. Naurattais ellei itkettäis.

Vierailija kirjoitti:

Toisten kohdalle osuu enemmän vastoinkäymisiä, se on totta. Mutta kyllä kaikkien kohdalle osuu ennemmin tai myöhemmin esim. läheisten kuolemia.

Kyse on osittain asennoitumisesta. Toisilla tuntuu olevan vähän väliä joku kriisi menossa, toiset, vaikka heilläkin on kaikenlaista, mennä porskuttavat eteenpäin. Enkä tässä halua vähätellä kenenkään kokemaa.

Vähättelemättä kenenkään surua, uskallan väittää, että läheisten kuolemissa on kuitenkin eroa. Minusta on normaalia ja elämään kuuluvaa, että omien vanhempien kuolema tulee ajankohtaiseksi jossain vaiheessa, siitäkin huolimatta, että se on tosi surullista.  Sitten toisia taas kohtaa katastrofit, joissa joku kuolee aivan ennenaikaisesti, lapsena, nuorena tai nuorena aikuisena, sairauteen, onnettomuuteen jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä vain on epäreilua. Minusta ei voi sanoa, että surut ja ilot ovat subjektiivisia. Kyllä se vain tosiaan niin on, että jollakin on surua elämässään yhtä paljon kuin jonkun toisen koko suvulla yhteensä. Ja sellaista surua, mikä on surua kaikille, esim. vakavia sairauksia, vammautumisia tai kuolemia. Jotkut pienemmät asiat ovat sitten sellaisia, jotka voivat olla subjektiivisia. 

Luehan uudelleen. Sanoin kyllä, että totta kai vastoinkäymisiä on toisilla enemmän kuin toisilla, mutta niistä EI voi päätellä, miten onnellisia he ovat. Toiset ovat onnellisia, vaikka muu perhe on kuollut onnettomuudessa. Toisen elämä suistuu täysin raiteiltaan, kun isosetä kupsahtaa vanhuuttaan ja töissä tulee riitaa. Ei voi ulkopuolelta koskaan punnita toisen kokemuksia!

5

Ei varmaankaan. Mutta jos jonkun koko perhe kuolee onnettomuudessa, kyllä se jättää ikuisen arven. Ei siitä koskaan täysin toivu, vaikka onnellisia hetkiä tulee. Olen itse orpo. Lapsena vanhempani menettänyt. Eikä osa minusta tule toipumaan siitä ikinä. Se suru asuu syvällä sydämessä, vaikka minulla on omiakin lapsia ja vaikka pystyn kokemaan myös onnen ja ilon tunteita. Etenkin esikoisen synnyttyä juttelin mielessäni usein äidilleni. Halusin kertoa, että hänellä on nyt lapsenlapsi ja lupasin pitää itsestäni hyvää huolta, että lapseni saisi pitää äitinsä vähintään niin kauan, että pienokainen kasvaa aikuiseksi ja omat siivet kantavat. Tuli myös hetkiä, jolloin olisin halunnut kysyä vanhemmiltani, millainen lapsi minä olin, milloin opin istumaan, mistä asioista itse pidin varhaislapsuudessa. Niihin kysymyksiin en voi saada vastausta keneltäkään. Löysin kerran vanhoista tavaroista osoitteen, jossa olen asunut 1-4-vuotiaana. Menin 3-vuotiaan lapseni kanssa ovelle ja pyysin saada katsoa, millainen koti se on ollut. Halusin myös näyttää omalle lapselleni, missä äiti on on joskus asunut. Se oli vain 45 minuutin ajomatkan päässä meidän silloisesta kodista. Toivoin, että olisin muistanut jotain. En muistanut. Minulla ei ole yhtään muistoa niiltä ajoilta tai siltä paikkakunnalta. Sekin surettaa minua joskus.

En yhtään vähättele muistojasi ja tunteitasi, mutta silti se on SINUN tapasi reagoida. Niin uskomattomalta kuin se sinusta tuntuukin, on olemassa myös ihmisiä, jotka aivan oikeastikin pääsevät yli tuollaisesta. Muistavat, mutteivät sure. Niin me olemme jokainen erilainen ja suremme/prosessoimme asioita eri lailla. Eikä siitä suremisen tavasta voi ihmisestä päätellä oikeastaan mitään, nopea toipuminen ei esimerkiksi ole mikään "tunteettomuuden" merkki, vaan voi johtua perusluonteesta, resilienssistä, ties mistä.

Itselläni on lyhyen ajan sisällä ollut elämässä puolison syöpä, oman lapsen autismi, toisen masennus, vanhempien alzheimer ja omat terveysvaikeudet. Silti ei masenna yhtään, olen ihan hyväntuulinen ja toimelias. Ystävä tätä ihmetteli, miten ahdistumatta jaksan kantaa kaiken lähipiirin taakan, mutta ei se ole minulle edes vaikeaa. Väsyttää toki välillä suhaaminen asiasta ja paikasta toiseen, mutta se on perusluonteesta kaiketi kiinni. En osaa olla synkkä kuin pienen hetken. Onneksi näin, ei ole minun ansiotani, vaan kaiketi vaan "geeneissä". Varmaan minullakin on rajani, ja saatan romahtaa jossakin vaiheessa, mutta pointti oli, että tähänkin moni olisi jo suhtautunut toisin.

Eli ei voi ulkopuolinen tietää.

5

Mutta joskus se touhuaminun ja suhaaminen on niinkuin suojakuori, jonka avulla työntää ne surulliset ja vaikeat asiat pois mielestä? Niitä ei ole kun niitä ei ajattele.

En tiedä onko huono juttu sinällään, mutta se ei vain kaikilta onnistu. Ja joskus saattaa se romahdus olla todella iso, kun se tulee.

Joskus tuntuu, että se ihminen on jotenkin huonompi jos tuntee syvästi tai suree, jopa lamaantuu, eikä vaan porskuta menemään niinkuin ei mitään.

Mielestäni on ihan luonnollista ja inhimillistä, että vastoinkäymiset tuntuvat ja ihmisen toimintavalmius ei ole sama kuin normitilanteessa.

Ei tarvitse surussa kieriskellä, mutta ei tarvitse näyttää niinkuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Jotkut myös jopa epäilee entisajan Manaajia kun noitakin tilattiin ihan kateudesta kun menetyksiä vuosien mittaan voi oikein järjellä selittää kun kuitenkin kunnon elämää vietetty?