Elätkö jollain tapaa kulissielämää? Kerro tarinasi!

Mies on työtön alkoholisti. Nytkin juonut joulun alusviikolta asti ja jatkaa edelleen.

En ole kertonut kenellekkään, vain miehen sisko ja äiti tietää.  Kun minulta kysyttiin miksi et matkustettu Jouluna minun vanhempien luokse keskisuomeen niin valehtelin miehen olevan flunssassa. 

Vaikka rakastan lapsia niin  Luojan kiitos meillä ei niitä ole  ja toivottavasti ei koskaan tulekkaan jos tälläinen jatkuu. 

Esitän normaalia, vaikka olen masentunut ja mietin itsemurhaa koko ajan. On käynyt muuten vaikeammaksi viime aikoina. Vaikeampi esittää. 

Elän. En avaa tilannetta tarkemmin. Minusta sinun tilanteesi ei vaikuta oikeastaan kulissielämältä.

Ulospäin näyttää hyvältä. Ollaan naimisissa, on yksi lapsi, rotukoira, omakotitalo, uusi auto, uusi matkailuauto, hyvät työt... Parisuhde on vaan yhtä helvttiä. Lapsen nähden/kuullen ollaan kuin ei mitään, mutta illan tullen ei enää edes jutella mistään. Ei riidellä, muttei meillä enää ole muuta yhteistä kuin lapsi ja koira.

Vierailija kirjoitti:

Esitän normaalia, vaikka olen masentunut ja mietin itsemurhaa koko ajan. On käynyt muuten vaikeammaksi viime aikoina. Vaikeampi esittää. 

Täällä sama. Minua on usein luonnehdittu hyvin huumorintajuiseksi ja hauskaksi, ihmiset nauravat paljon nokkeluuksilleni. He eivät tiedä että haluan tappaa itseni, koska koen elämän sietämättömän masentavana ja hauskuuteni, kykyni löytää koominen puoli asioista, syntyy juuri siitä. 

Äänestän perussuomalaisia enkä kannata monikulttuurisuutta vaikka liikun Kallion Vihreissä hipsteripiireissä. Moni haukkuu seurassa aivan avoimesti ja vihaisesti persuja. Itse vain myhäilen mukana hiljaa. :)

Elän kylmässä ja etäisessä parisuhdehelvetissä. Kulissien ylläpitäminen on uuvuttavaa, ne kuitenkin toimivat suojana ja turvana ulkopuolisten tunkeutumisyrityksiä vastaan. Vastahyökkäys on paras puolustus. En avaudu tämän enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esitän normaalia, vaikka olen masentunut ja mietin itsemurhaa koko ajan. On käynyt muuten vaikeammaksi viime aikoina. Vaikeampi esittää. 

Täällä sama. Minua on usein luonnehdittu hyvin huumorintajuiseksi ja hauskaksi, ihmiset nauravat paljon nokkeluuksilleni. He eivät tiedä että haluan tappaa itseni, koska koen elämän sietämättömän masentavana ja hauskuuteni, kykyni löytää koominen puoli asioista, syntyy juuri siitä. 

Hiphei! Myös mua luonnehditaan aina hyväntuuliseksi ja hauskaksi ihmiseksi, mutta (senkin uhalla, että tämä on kliseisti sanottu) sisältä olen kuollut. 

Aika ajoin uskon, että lävitseni nähdään, mutta sitten suljen silmäni ja korvani ja teen sen mitä on pakko, ja vähän enemmänkin.

Minulla on perhe, on kaunis koti, ulospäin saattaa näyttää sille että on ystäviäkin. Lapset on tavallisia, jokaisella yksi harrastus ja kavereita. On yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa, on kaikkea mukavaa tavallisen arjen vastapainoksi. Ei liikaa, mutta sopivasti. 

Mutta minä, voi jestas sentään. Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Jonain päivänä, ehkä aivan pian, se tulee ilmi. Että miksi en mene töihin, miksi en opiskele, missä oikeastaan ovat sukulaiseni, mitä oikein teen päivisin, maksaako mieheni kaiken? 

Ulkopuolisin silmin tarkasteltuna minä näytän klassiselta uranaiselta. Olen hyvä ja tuottava työssäni finanssialalla, olen tiukka, mutta pidetty esimies, palkkani on hyvä, minulla ei ole lapsia uran esteenä, lasikattoa en ole vielä saavuttanut ja mahdollisuuksia on monia. Näytänkin jakkupukuineni, mustasankaisine silmälaseineni ja tyylikkään huolitellun olemukseni kanssa juuri kuvailemaltani uranaiselta.

Kotona olen kuin opiskelijaelämään jämähtänyt poikamies. Asun kaksiossa, huonekalut ovat ostettu tarpeen mukaan, eivätkä ne sovi yhteen, ainoat sisustuselementit ovat verhot ja matot, vapaapäivinä juon kalsarikännejä, poltteen pilveä ja pelaan videopelejä. Minulla on lähinnä seksiin perustuva suhde erään raksamiehen kanssa, joka luulee minun työskentelevän laitoshuoltajana läheisessä keskussairaalassa.

Vierailija kirjoitti:

Aika ajoin uskon, että lävitseni nähdään, mutta sitten suljen silmäni ja korvani ja teen sen mitä on pakko, ja vähän enemmänkin.

Minulla on perhe, on kaunis koti, ulospäin saattaa näyttää sille että on ystäviäkin. Lapset on tavallisia, jokaisella yksi harrastus ja kavereita. On yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa, on kaikkea mukavaa tavallisen arjen vastapainoksi. Ei liikaa, mutta sopivasti. 

Mutta minä, voi jestas sentään. Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Jonain päivänä, ehkä aivan pian, se tulee ilmi. Että miksi en mene töihin, miksi en opiskele, missä oikeastaan ovat sukulaiseni, mitä oikein teen päivisin, maksaako mieheni kaiken? 

Niin? Minäkin olen, ja sairastan vielä fyysisen sairauden lisäksi vaikeaa masennusta ja olen muutenkin pimeä. Toinen lapseni valmistuu korkeakoulusta ja nuorempikin pärjää enemmän kuin hyvin. Harrastaneet aina - ja paljon. Mieheni käy töissä, meillä on ihan normia, enemmän kuin normia. Ja minä olen sairas ja sekopää. Ehkä tämä sitten on kulissielämää.

Olen sangen varakakas, mutta elän köyhäillen. Ei näy päälle. Köyhät pröystäilee.

Mietin aamulla juuri tällaista aloitusta tänne, mutta unohtui kokonaan. Onneksi AP:lla oli sama idea mielessä.

Työpaikalla melkein kaikki ovat vihervasemmistoa, itse taas olen enemmän oikeistoa. Myötäilen sitten näiden muiden juttuja ja kauhistelen persujen ajatusmalleja. Ilmapiiri on toistaiseksi säilynyt hyvänä vaikka joudunkin valehtelemaan ideologiastani.

Lisäksi ihmiset kuvailevat minua empaattiseksi ja hyväksi kuuntelijaksi. Todellisuudessa en välitä pskaakaan muista, saatikka jaksaisi kuunnella kenenkään draamoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ajoin uskon, että lävitseni nähdään, mutta sitten suljen silmäni ja korvani ja teen sen mitä on pakko, ja vähän enemmänkin.

Minulla on perhe, on kaunis koti, ulospäin saattaa näyttää sille että on ystäviäkin. Lapset on tavallisia, jokaisella yksi harrastus ja kavereita. On yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa, on kaikkea mukavaa tavallisen arjen vastapainoksi. Ei liikaa, mutta sopivasti. 

Mutta minä, voi jestas sentään. Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Jonain päivänä, ehkä aivan pian, se tulee ilmi. Että miksi en mene töihin, miksi en opiskele, missä oikeastaan ovat sukulaiseni, mitä oikein teen päivisin, maksaako mieheni kaiken? 

Niin? Minäkin olen, ja sairastan vielä fyysisen sairauden lisäksi vaikeaa masennusta ja olen muutenkin pimeä. Toinen lapseni valmistuu korkeakoulusta ja nuorempikin pärjää enemmän kuin hyvin. Harrastaneet aina - ja paljon. Mieheni käy töissä, meillä on ihan normia, enemmän kuin normia. Ja minä olen sairas ja sekopää. Ehkä tämä sitten on kulissielämää.

Minä en ole kertonut kenellekään, enkä kerro. 

Vierailija kirjoitti:

Mies on työtön alkoholisti. Nytkin juonut joulun alusviikolta asti ja jatkaa edelleen.

En ole kertonut kenellekkään, vain miehen sisko ja äiti tietää.  Kun minulta kysyttiin miksi et matkustettu Jouluna minun vanhempien luokse keskisuomeen niin valehtelin miehen olevan flunssassa. 

Vaikka rakastan lapsia niin  Luojan kiitos meillä ei niitä ole  ja toivottavasti ei koskaan tulekkaan jos tälläinen jatkuu. 

Jätä se..

Mitä ihmeen kulissia tuossa ap:n tarinassa muka on? Ei kai kaikille tuttaville tai asiakkaille tarvitsekaan kertoa aivan kaikkea elämästään. 

Mutta vastauksena kysymykseen niin kyllä elän. Töissä ja tuttaville esitän sitä hyvävointista, iloista ihmistä, joka olin ennen.  Päivittelen töissä kuulemieni ihmiskohtaloiden surkeutta, vaikka oman, tosin jo aikuisen lapseni kohtalo on sata kertaa pahempi. Oman masennukseni ja toivottomuuteni pidän omana tietonani. Tuskin kukaan arvaa, millaisia kokemuksia minulla on takana. Juuri sellaisia, joita lukee lehdistä ja ajattelee, että sellaista tapahtuu vain muille. Tiedän itse menneisyydestäni, että niitä lukiessaan ja kuullessaan ei edes ajattele, että onneksi minulla ei ole tuollaista, koska se tuntuu niin kaukaiselta ja mahdottomalta silloin, kun perheessä kaikki ovat fyysisesti ja psyykkisesti terveitä ja voivat hyvin.

Kaikki paasaavat avoimuuden hyödyllisyydestä, mutta voiko pitkästä aikaa kaveriin törmätessään tai työpaikalla kahvitellessaan alkaa kertoa arjestaan, jota sävyttävät mielenterveys- ja päihdeongelmat, itsetuho ja väkivalta, sairaudet, suru ja epätoivo?

Vierailija kirjoitti:

Mies on työtön alkoholisti. Nytkin juonut joulun alusviikolta asti ja jatkaa edelleen.

En ole kertonut kenellekkään, vain miehen sisko ja äiti tietää.  Kun minulta kysyttiin miksi et matkustettu Jouluna minun vanhempien luokse keskisuomeen niin valehtelin miehen olevan flunssassa. 

Vaikka rakastan lapsia niin  Luojan kiitos meillä ei niitä ole  ja toivottavasti ei koskaan tulekkaan jos tälläinen jatkuu. 

Miksi ihmeessä jäät tuommoiseen liittoon, kun ei lapsiakaan ole.

Irroittaudu heti!

Minullekin on sanottu, että pitäisi olla avoin. Mutta jos on, ei sen jälkeen enää ole mitään muuta, kuin se minkä kertoi. Sen jälkeen kun on tullut "kaapista ulos" mielenterveysdiagnoosi/diagnoosien kanssa, ei enää ole se naapurin Tiina, vaan ne diagnoosit. Olet masentunut, ahdistunut ja estynyt persoona. Et ole enää sitä mieltä, että hallituksen pitäisi tehdä asia X paremmin, vaan olet masentunut ja siksi ajattelet niin synkästi. Et ole enää oikeutettu sanomaan, että itse asiassa minua loukkaa asia X, vaan se on sitä ahdistuneisuutta ja sitä, kun ei ole saanut kunnon kotikasvatusta eikä ole niin sosiaalisesti taitava. 

Voisin kuvitella, että jos kertoo jostain järkyttävästä kokemuksesta, elämän tragediasta, ihmiset alkavat väistää. Tuo on se miehensä ja lapsensa menettänyt nainen, mitä sillekin puhuisi, voiko sen edessä puhua oman äidin muistisairauksesta tai lapsen reumasta?

Mies on vakavasti sairas. Olen hänen ainoa tukensa ja apunsa. Puheista ja (tyhjistä) lupauksista huolimatta miehen suku ei välitä, eikä osallistu. Yritän kuitenkin ulospäin antaa itsestäni positiivisen kuvan, vaikka oikeasti uuvun taakkani alle.

Kaikilla meillä on luurankoja kaapissa. Kenenkään elämää ei kannata kadehtia.