Herättääköhän yksinäisyys jotain luotaantyöntävyysfiboja?
Se on jännä, vaikka olisi täysin uusi porukka joka ei tunne tai tiedä minusta mitään, niin kyllä se vain minä olen joka jätetään ulkopuolelle.
Esim. uudet kurssit, työpaikat, harrastukset. Alussa on tutustumista ja juttu luistaa monien kanssa, mutta kun menemme ruokailuun ja erehdyn istuutumaan pöytään ensimmäisenä, niin seuraava meneekin toiseen pöytään ja loput seuraavat häntä. Sitten minä hölmönä istun yksin pöydässä kunnes kaikki muut pöydät ovat täyttyneet ja jonkun on pakko istuutua kanssani samaan pöytään.
Varmaan joku on synnynnäinen johtaja jota muut vaistomaisesti seuraa siinä uudessa porukassa ihan tiedostamattaankin. Ilmeisesti myös päinvastoin.
En ole poikkeavan näköinen tai puhu erikoisesti, jos joku näitä tarjoaa selitykseksi.
Kommentit (10)
Mulla ei luista ikinä juttu kenenkään kanssa joten ymmärrän hyvin yksinäisyyteni. Luistamattomuusongelman takia en osaa sitten olla rennosti ihmisten seurassa.
Korjaisin asiaa jos osaisin, valitettavasti en osaa.
Samaa olen miettinyt. Jopa kirkossa istun yksin koko penkissä.
Luin että jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset aistivat yksinäisyyden ja karttavat sitten yksinäisiä, koska alitajuisesti pelkäävät sen tarttuvan. Itsekin olen tuollainen. Varmaan sitten olemus huokuu jotain surullisuutta tai jotain.
Vierailija kirjoitti:
Luin että jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset aistivat yksinäisyyden ja karttavat sitten yksinäisiä, koska alitajuisesti pelkäävät sen tarttuvan. Itsekin olen tuollainen. Varmaan sitten olemus huokuu jotain surullisuutta tai jotain.
Siis, olen yksinäinen, jota vältellään.
Vierailija kirjoitti:
Samaa olen miettinyt. Jopa kirkossa istun yksin koko penkissä.
:D
Samma här. Joskus on joku erehtynyt tekemään tuttavuutta heti alkuun, mutta muutaman päivän päästä hänkin on vaihtanut laumaa ja olen jäänyt yksin. Ehkä sitten käyttäydyn jotenkin torjuvasti tai minulla ei vain ole tarjottavaa muille ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Luin että jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset aistivat yksinäisyyden ja karttavat sitten yksinäisiä, koska alitajuisesti pelkäävät sen tarttuvan. Itsekin olen tuollainen. Varmaan sitten olemus huokuu jotain surullisuutta tai jotain.
Siis se on nimenomaan se tunnelma joka karkottaa, ei suhteiden vähäisyys sinänsä. Jos ihminen, vaikka yksinäinenkin, on rento ja vapautunut, ongelma luultavasti alkaa helpottaa vähitellen. Ja kun ihmiset ei tiedä mitä sulle sanoa, jos oppisi itse rikkomaan sen jään jollain niin se auttaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin että jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset aistivat yksinäisyyden ja karttavat sitten yksinäisiä, koska alitajuisesti pelkäävät sen tarttuvan. Itsekin olen tuollainen. Varmaan sitten olemus huokuu jotain surullisuutta tai jotain.
Siis se on nimenomaan se tunnelma joka karkottaa, ei suhteiden vähäisyys sinänsä. Jos ihminen, vaikka yksinäinenkin, on rento ja vapautunut, ongelma luultavasti alkaa helpottaa vähitellen. Ja kun ihmiset ei tiedä mitä sulle sanoa, jos oppisi itse rikkomaan sen jään jollain niin se auttaisi.
Varmaankin, en itse ole koskaan rento ja vapautunut, vaan masentunut ja ahdistunut ja yksinäinen.
Meidän kohtalomme on roikkua av-palstalla. Täällä en tunne itseäni niin yksinäiseksi kuin ihmisten ilmoilla.
Älä mene ensimmäisenä jos et ole johtajaluonne.