Uusperhe erillään asuminen
Onko ketään ketkä ovat ns. uusperhe mutta eivät asu yhdessä?
Tämä on minulle uusi juttu ja en tunne ketään joka olisi samassa tilanteessa.
Ollaan noin vuosi oltu yhdessä mieheni kanssa. Emme ole tässä elämänvaiheessa yhteen muuttamassa.
Meillä molemmilla on kaksi lasta ja kaikki ovat alakouluikäisiä.
Arki on molemmilla kiireistä työn ja lasten vuoksi. Mieheni tekee myös iltaisin kotona työtä, niin aikaa harvoin viikolla löytyy.
Nähdään toki joskus arkisin kun asumme kävelymatkan päässä toisistamme.
Mutta näkemiset painottuu lähinnä viikonloppuihin.
Kaikki me tulemme hyvin toimeen keskenään.
Ainut mitä mietin kestääkö parisuhde tälläistä? Siksi mietin onko muita jotka elävät saman tyyppisessä tilanteessa. Ja että tunteet ovat pysyneet toista kohtaan vuosien saatossa.
Kommentit (2)
Meillä on uusperhe joka asuu täysin erillään. Välimatkaa on 300 km. Näemme vain viikonloppuisin, aina ei jaksa lähteä toiselle paikkakunnalle. Miehellä on edellisestä suhteesta 5 - v lapsi. Käytännössä lapsen vuoksi mies ei voi muuttaa luokseni. Minulla taasen on vakituinen työpaikka ja sairaat vahemmat huolehdittavana kotipaikkakunnallani.
Käytännössä kuitenkin minun on helpompi mennä viikonlopuiksi mieheni luokse. Lapsi on hänellä vain joka toinen viikonloppu ja 5-v kanssa 3- 4 tuntia autossa ei ole ihan mitä mukavin tapa viettää perjantai ja sunnuntai iltaa. Mieheni on usein viikonloput töissä, minä en. Joskus harmittaa ajaa se 300 km viikonlopuksi hoitamaan hänen lastaan kun isä itse on töissä 12 tuntisen työpäivän. Tuntuu epäreilulta lasta kohtaan, joka on innoissaan tulossa iskälle ja saakin vain aikaa äitipuolen kanssa. Ja toki välillä tuntuu epäreilulta myös minua kohtaan. Maksan bensat, yleensä hoidan kaupassa käynnit ja lapsen täysin koko viikonlopun. Iskä tulee illalla kotiin ja käytännössä menee parin tunnin päästä nukkumaan. Kahden keskeistä aikaa ei ole. Lapsi haluaa kuitenkin olla etävanhemman kanssa mahdollisimma paljon, joka on ymmärrettävää ja minun aikuisena pitää se ymmärtää. Lapsi myöskin itkeskelee yöllä paljon, hoidan siis myös yö heräämiset jotta isä jaksaa käydä töissä. Molemmat ovat minulle rakkaita, en tekisi toista päätöstä. Joskus sitä vaan on maanantaisin vaan ihan loppu, itku tulee usein kun pääsen sunnuntaina omaan kotiin ja saan olla hetken yksin.
Antimoni: älä uhraudu lapsi -asiassa. Jos toivot yhteistä lasta ota asia puheeksi ennenkuin on liian myöhäistä. Itse roikuin edellisessä suhteessa uusperhe kuviossa jossa jouduin olosuhteiden pakosta luopumaan lapsihaaveesta (välttelin pahoittamasta ex-vaimon ja lasten mieltä). Asia ei ole muutettavissa jälkikäteen! Ymmärrän kantasi toisen kotiin, lasten lapsuudenkotiin, muuttamisesta. Itsekään en siihen pystyisi. Mutta loppujen lopuksi talo on vain talo, omaisuus on vain tavaraa tai rahaa. Perhe ei ole ostettavissa, tai edes ihmisen päätettävissä. Älä uhriudu!
Hei, meillä on tavallaan uusperhe; ollaan oltu yhdessä nelisen vuotta mutta ei asuta yhdessä. Miehellä on kaki lasta edellisestä liitosta. Mulla ei ole lapsia. Asutaan aika lähekkäin ja nähdään melkein koko ajan. Itse otan omaa lomaa (siis omaa aikaa yksin omassa kodissani) suurinpiirtein kerran viikossa, 1-2 yötä itekseni. Miehen lapset on pieniä, 6 j 8. Tulen toimeen lasten kanssa hyvin ja ollaan tultu läheisiksi ajan kanssa. Asutaan erillään siksi, koska en halua muuttaa heille. Yhteistä kotia voisin ehkä joskus harkita, mutta tällä hetkellä siis mies asuu lasten kanssa lasten lapsuudenkodissa, joka siis miehen ja eksänsä entinen yhteinen koti, johon itse en halua muuttaa. En ole kyllä patistamassa miestä yhteisen kodin hankintaan; meillä on niin erilaiset tulot, tyylit ja maut, että yhteisen talon hankinnassa saattais tulla monta mutkaa matkaan. Eikä siis ihan vähiten nuo erilaiset tulot tässä vaikuta :D ite olen köyhä kuin kirkonrotta, hoidan oman vuokraeläjän talouteni kyllä, mutta yhteisen omakotitalon omistajuus tuntuu minusta täysin epärealistiselta ajatukselta ainakin toistaiseksi. Mies tienaa kohtuullisesti ja hoitaa oman taloutensa hyvin. Yhteen muuttamista mutkistaisi tietysti sekin, että koska minä en halua muuttaa heidän kotiin, niin miehen ja lasten pitäisi muuttaa uuteen (siihen meidän hypoteettiseen yhteiseen) taloon ja se tarkoittaisi sitä että lasten pitäisi sopeutua taas johonkin uuteen, ja se ei käsittääkseni ole miehen mielestä hyvä ajatus, ja minustakin se tuntuisi jotenkin väärältä lapsia kohtaan. Ovat siis eronneet viitisen vuotta sitten ja ero oli tietty kova pala.
No, erillään asutaan ja tämä on tällä hetkellä paras ratkaisu kaikille.
Viime aikoina olen yllättänyt itseni ajattelemasta sellaista, että mitä jos minä haluaisin lapsen, sitten varmaan pitäis muuttaa yhteen. Lapsenhankinnassa ei nyt sitten tietenkään ole tässä kuviossa mitään järkeä, joten en anna itseni sitä sen enempää ajatellakaan. Huomaan jokseenkin vähän uhriutuvani tässä lapsenhankinta-ajatuksessa ja oikeastaan koko uusperhekuviossa, mikä on tietty myös ihan typerää.
Iteppähän läksin niin sanotusti! Jos olisin tiennyt että uusperheily on näin kammottavan vaikeaa, niin en olis lähtenyt kokeilemaan.